Suomalaiseen hyvinvointimalliin ovat kuuluneet oleellisena osana julkisesti rahoitetut palvelut. 1960- ja 1970-luvuilla julkinen valta ryhtyi hoitamaan monia tehtäviä, jotka aikaisemmin kuuluivat ihmisten yksityisen vastuun piiriin. Julkisten palveluiden tarjoamisen taustalla oli pitkälti ajatus palvelujen universaaliudesta. Palveluja tarjottaisiin kaikille sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin vain tietyille ryhmille. Palveluja onkin pääosin tuotettu kaikille ilmaiseksi tai kohtuullisen pientä korvausta vastaan. Palvelujen saamisen on ratkaissut siten avun tarve, eivätkä ne ole perustuneet maksukykyyn tai taloudelliseen asemaan. Laajat julkiset palvelut ovatkin tasoittaneet tietä paremman elintason tavoitteluun. Tämä on merkinnyt luonnollisesti myös korkeaa verotusta. Hämmästyttävää kyllä, että he jotka ovat yleensä kritisoineet verotuksen korkeaa progressiota eniten, ovat myös useimmiten käyttäneet verovaroin ylläpidettyjä julkisia palveluja laajimmin. Seikka joka tulisi hyvinvointivaltiosta puhuttaessa pitää myös mielessä on keskipalkka. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltioissa se on keskimäärin yli 4000 euroa kuukaudessa. Itä-Euroopan maissa, joissa julkiset palvelut ovat niukat, myös keskipalkka on varsin vaatimaton, keskimäärin alle 1000 euroa kuukaudessa. Korkea verotus on siten johtanut Pohjoismaissa jopa nelinkertaiseen palkkakehitykseen.
Erityisesti 1990-luvulta lähtien on kuitenkin noussut esiin kehityspiirteitä, joiden voidaan sanoa jopa rapauttavan universaaleja palveluja. Suomessa sosiaaliturvaan liittyvien etuuksien taso on muita Pohjoismaita heikompi. Myös julkinen sektori työllistää Suomessa ihmisiä muita Pohjoismaita vähemmän. Suomea lukuun ottamatta muut Pohjoismaat ovat saavuttaneet korkean työllisyyden, ja yleensä muita teollisuusmaita alhaisemman työttömyyden. Suomi näyttää olevan nyt peränpitäjä myös syntyvyydessä. Julkisuudessa tulisikin pohtia miksi juuri Suomessa on hyvinvointivaltiokehityksessä menty väärään suuntaan. Ovatko hyvinvointipalveluja ajamassa alas ne samat tahot jotka ovat aikanaan nauttineet niistä laajimmin?
Varsin monet ovat tyrmistyneinä seuranneet mihin parlamentaarinen demokratia katosi tällä hallituskaudella. Kansalaisaloitteet kaatuivat yksi toisensa jälkeen hallituksen harjoittamassa sanelupolitiikassa. Aiemmin aina jonkinlainen yhteisymmärrys löytyi, ja niin oikeisto kuin vasemmisto kokivat tulleensa, jos ei täysin huomioiduksi, niin ainakin tavalla tai toisella kuulluiksi. Tämä lienee ensimmäinen kerta Suomen poliittisessa historiassa kun poliittinen oikeisto, päätös toisensa jälkeen ajoi vain, ja ainoastaan, omia etujaan. Tämän kaiken teki mahdolliseksi Perussuomalaisten hajoaminen kesällä 2017, josta lähtien Keskusta ja Kokoomus käytännössä päättivät millaista politiikkaa Suomessa harjoitetaan. Hallituksen ero ei tässä mielessä tullut hetkeäkään liian aikaisin. Sote-lehmänkaupat koituivatkin sen turmioksi.
Sanelupolitiikka heijastui erityisesti työllisyyspolitiikkaan siten, että jo ennalta huonoiksi havaittuja esityksiä ajettiin jääräpäisesti lakimuutoksiin asti, käyttäen perusteena jopa talouskasvun luomaa työllisyyttä. Kun epäkohdista olisi tullut käydä keskustelua eduskunnassa, olivat salit käytännössä tyhjät. On myös syytä huomata, että talouskasvu ja työllisyydenhoito ovat kaksi täysin eri asiaa. Talouskasvu on seurausta Euroopan Keskuspankin mittavasta, 2500 miljardin euron, talouden elvytyspaketista vuosille 2015-2018. Sen johdosta vienti lähtikin vetämään jo vuonna 2016. Hallituksen ensimmäinen työllisyyttä koskeva Kiky-esitys astui voimaan vasta vuonna 2017, jolloin vienti oli jo hyvässä vauhdissa. Vienti muodostaa puolet Suomen bruttokansantuotteesta, ja Eurooppaan suuntautuva vienti on 2/3 osaa kokonaisviennistä. Kymmenen työpaikkaa vientiteollisuudessa luovat 13 työpaikkaa muilla toimialoilla. Kikyn piti lisätä vuosittaista työaikaa 24 tunnilla vuosina 2017-2018, mutta Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuosittainen työaika lisääntyikin jo vuonna 2016 talouskasvun seurauksena, eikä ole sen jälkeen siitä enää kasvanut.
Hallitus ajoi työllisyyteen liittyviä lakiesityksiä, ammentaen työllisyydenhoidon malleja alhaisen työttömyyden maista kuten Tanska, ilman sen parempaa tietämystä niiden soveltuvuudesta korkean työttömyyden maihin, kuten Suomi. Tilastokeskuksen tiedoista voi selkeästi havaita kuinka avointen työpaikkojen määrän kasvu vauhdittaa työttömien määrän laskua. Siitä huolimatta työvoiman tarjonnan lisäyksen positiivista vaikutusta työllisyyteen on markkinoitu hyvin yleisesti. Näin ilmeisesti tapahtuukin alhaisen työttömyyden maissa, joissa taustalla on jo kohtuullista tai jopa voimakasta työvoiman kysyntää valmiiksi. Työvoiman ylitarjontatilanteessa juurisyynä on kuitenkin työvoiman alhainen kysyntä, eikä työvoiman lisätarjonnan voi olettaa elvyttävän sitä. Tätä käsitystä tukee myös perustulokokeilu, jossa vertailuryhmän työnhaun velvoitteet eivät kyenneet lisäämään työllisyyttä suhteessa perustuloa saaneeseen ryhmään, joilla näitä työnhaun velvoitteita ei ollut. Kaikesta päätelleen työmarkkinoihin liittyviä tutkimuksia joko ei osata soveltaa Suomen olosuhteisiin, tai niitä tulkitaan tarkoitushakuisesti harhaanjohtavasti, koska ne toimivat myös työllisyyspolitiikan jatkeena. Työllisyyspolitiikan lähtökohdat eivät ole olleet tällä vuosituhannella kansantaloudelliset vaan ne ovat perustuneet poliittisiin intresseihin, joissa korkeaa työttömyyttä on voitu käyttää hillitsemään palkkainflaatiota.
Hallituksen vuosien 2015–2019 aikana ajamat lakimuutokset ovat heikentäneet suhteellisesti eniten yksinasuvien ja yksinhuoltajien tulotasoa. Hyvinvoinnin näkökulmasta kireä ja kurittava talouspolitiikka on osoittautunut kansantalouden kannalta poikkeuksellisen vahingolliseksi muun muassa seuraavista syistä:
- Leikkausten johdosta köyhyysrajan alapuolelle on tippunut jo lähes 40 tuhatta henkilöä. Aktiivimallin leikkuri on niin ikään leikannut työttömyysturvaa 40% työttömistä. Yli 50 prosenttisesti perusturvan varassa olevien määrä on kasvanut 510 tuhanteen henkilöön. Yli 90 prosenttisesti perusturvan varassa olevien määrä on puolestaan kasvanut 250 tuhanteen henkilöön.
- Ammattityövoimapulaa potee jo 40 toimialaa. Ammatillisen koulutuksen leikkauksista heijastuvat laatuongelmat uhkaavatkin pahentaa ammattityövoimapulaa entisestään. Opiskelun aloittavat ovat opiskelun alkuvaiheessa täysin riippuvaisia lähiopetuksesta, jota ei leikkausten johdosta ole kyetty tarjoamaan siinä mittakaavassa kuin pitäisi. Koulutuksen laatuongelmat koettelevat erityisesti niiden opiskelijoiden oikeusturvaa, joiden sosiaaliturva on muuttunut entistä lainapainotteisemmaksi.
- Syntyvyyden romahtaminen vuosina 2015-2018 on koskettanut yksinomaan Suomea, vaikka hyvin yleisesti on puhuttukin että pääosin kyseessä olisi ihmisten omiin valintoihin liittyvä kulttuurinen ilmiö, ja että laskua selittäisivät lasten lukumäärään liittyvien ihanteiden muutokset. On syytä huomata että laskulla ja syöksyllä on merkittävä ero. Syntyvyys on samana tarkastelujaksona laskenut varsin maltillisesti vain Norjassa ja Islannissa, eikä syntyvyys ole laskenut lainkaan Ruotsissa ja Tanskassa. Syyt miksi syntyvyys on laskenut jyrkästi vain Suomessa viittaavatkin hallituksen harjoittamaan leikkauslinjaan. Hallituksen toimesta julistettiin toistuvasti niukkuutta ”ei-jakovaraa” -puheilla, talouden korkeasuhdanteesta huolimatta, ja siten tarkoitushakuisesti maalattiin epävarmaa kuvaa tulevaisuudesta. Syntyvyyden raju lasku uhkaakin kostautua heikentyvänä huoltosuhteena 20-30 vuoden päästä.
Yllä olevat esimerkit kertovat niistä heijastevaikutuksista joita loputtomat leikkaukset saivat aikaan tällä hallituskaudella. Korkeaa työttömyyttä sen enempää kuin syntyvyyden syöksykierrettä ei aidosti edes yritetty hillitä. Tiukka talouskuri kohdistettiin määrätietoisesti koskemaan yksinomaan heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin. Harjoitettiin siis tietoisesti eriarvoistavaa talouspolitiikkaa. Samanaikaisesti, toisaalla lisättiin hallituskauden aikana valtion nettolainanottoa yli 8 miljardilla eurolla ympäristölle haitallisten tukien rahoittamiseksi. Tukia perusteltiin kilpailukyvyllä ja työpaikkojen säilyttämisellä Suomessa. Suuret pörssiyhtiöt ovat kuitenkin saneeranneet suomalaisesta työvoimasta 2/3 osaa viimeisen 20 vuoden aikana, ja energiatuettu teollisuussähkö on Eurostatin mukaan Suomessa jo Euroopan halvinta. Tukiin ei siis käytännössä liittynyt minkäänasteista jälkiseurantaa niiden tarkoituksenmukaisuudesta. Markkinavoimat yksiselitteisesti ajoivat ihmisten tarpeiden ohi.
Pian ollaan taas kansaa askarruttavien kysymysten äärellä, kun kansanedustajat valitaan uudelle vaalikaudelle 2019-2023. Monet uskovat protestoivansa vaaleja yksinkertaisesti jättämällä äänestämättä. Se on kuitenkin väärä uskomus. Suhteellisessa vaalitavassa vain annetuilla äänillä on ylipäätään merkitystä. Vain äänestämällä voi vaikuttaa koko kansakuntaa askarruttaviin kysymyksiin. Mikäli sopivan ehdokkaan löytäminen on vaikeaa, kannattaa miettiä seuraavia kysymyksiä:
- Hallitus- vai oppositiopuolue?
- Maltillinen vai radikaali?
- Minkä puoleen tavoitteet ja arvot ovat lähimpänä?
Mikäli sopiva puolue löytyy, loppu onkin sitten vain järjestelykysymys. Tärkeintä on ymmärtää, että jos puolue saa valtakunnallisesti kaikista äänistä 20%, tulee se saamaan myös 20% kansanedustajapaikoista. Vaikka oma edustaja ei tulisikaan valituksi, on annettu ääni tärkeä myös puolueelle. Sen takia jokaisella annetulla äänellä on arvonsa.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio laajoin julkisin palveluin on mitä suurimmassa määrin poliittinen arvovalinta.
harrikayhko 