Hyvinvointivaltion tehtäviin ovat perinteisesti kuuluneet laajat julkiset palvelut, kattaen niin terveydenhuollon kuin koulutuksen, mutta jo perustuslaissa mainittu oikeus työhön on valitettavasti jäänyt poliittisista arvovalinnoista johtuen taka-alalle, ainakin Suomessa, jossa yksityinen sektori ei ole kyennyt työllistämään työhaluisia riittävästi. Maissa, joissa on jo korkea hyvinvointi, kokonaisvaltaista hyvinvointia on syntynyt eniten investoimalla koulutukseen ja työllisyyteen.
Käytännön työllisyydenhoito on Suomessa ollut lapsenkengissä jo aivan työllisyydenhoidon malleista lähtien, joita on haettu alhaisen työttömyyden maista, pohtimatta sen enempää niiden soveltuvuutta Suomessa. Kun työttömyys on alhaalla, työmarkkinoita vaivaa yleisesti työvoimapula. Tällöin työvoiman tarjontaa lisäävät toimet luonnollisesti lievittävät sitä. Työttömyyden ollessa korkealla, juurisyitä ovat työvoiman liian alhainen kysyntä, ja korkean työttömyyden edelleen kroonistuessa, alkaa myös ammattityövoimapula vaivaamaan osaa toimialoista. Vuonna 2018 käyttöönotettu Aktiivimalli ei tarjoa ratkaisuja sen enempää alhaiseen työvoiman kysyntään kuin ammattityövoimapulaan. Sen sijaan talouskasvu on lisännyt työvoiman kysyntää, mutta ammattityövoimapulaa voidaan lievittää pysyvämmin vain koulutuksen avulla. Hämmästyttävää kyllä Aktiivimallia ovat näkyvästi liputtaneet juuri ne tahot joiden vastuulla työmarkkinat ovat viimekädessä olleet. Sen enempää poliittiset arvovalinnat kuin työmarkkinajärjestöt eivät ole vaivautuneet selvittämään riittävästi korkean työttömyyden juurisyitä. Jos tilannekuva on epäselvä, ovat myös ratkaisuyritykset hakuammuntaa. Työllisyydenhoidon näköalattomuutta kuvaakin parhaiten se, että korkeaa työttömyyttä on jatkunut aina 1990-luvun lamasta lukien. Suomessa työnhaun ongelmissa kamppailevien määrä, korkeasuhdanteesta huolimatta, sijoittuu edelleen 400-500 tuhannen henkilön välille. Työllisyydenhoidossa tulisikin ymmärtää etteivät kaikki työttömät, työkuntoon katsomatta, edes kuuluisi työmarkkinoille. Tässä juuri kiteytyy työllisyydenhoidon ydin – piittaamattomuus, joka on korkealle työttömyydelle ominaisinta. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei työllisyyspolitiikka nojaa kansantalouteen, vaan sitä ohjaavat poliittiset arvovalinnat, jotka keskittyvät vain palkkainflaation hillitsemiseen.
Työllisyydenhoidon ensisijaisena lähtökohtana tulisi pitää työhalua. Työhaluiset ovat motivoituneita ja sitoutuneita työntekoon. Mikäli työnvälityspalvelut kohdennettaisiin heille, olisi työnvälityksellä myös aidosti aikaa työnhaluisten kohtaamiseen ja palveluun, näennäisten määräaikaishaastattelujen sijaan. Työnvälityksellä olisi myös enemmän aikaa räätälöidä matalan kynnyksen työpaikkoja yhdessä pienempien yritysten kanssa, työtehtäviin tarvittavien perehdyttämis- eli rekry-koulutusten organisoimiseksi. Ammattiyövoimapulaa voidaan lievittää myös täsmä- ja muuntokoulutuksilla, oppisopimuskoulutuksilla sekä, mestarin- ja kisällintutkinnoilla. Tulisi kehittää myös työn ja opiskelun eri yhdistelmiä riittävän kilpailukykyisiksi ja vetovoimaisiksi, ilman että niissä syntyisi tunnetta alipalkkauksesta, ja että ne johtaisivat kokoaikaisiin ja vakituisiin työsuhteisiin.
Talouselämä kirjoittaa seuraavasti:
Evan selvityksen mukaan lähes 79 000 parhaassa työiässä olevaa suomalaista miestä on pysyvästi poissa työelämästä, ja lähes 30 000 miestä on ollut niin pitkään ilman töitä, että töihin paluu tuskin enää onnistuu. Ei ole koulutusta eikä työkokemusta. Työpaikkoja ei ole osunut kohdalle, eikä niitä ole välttämättä osattu hakeakaan. Kun yritykset ovat tehokkuuden nimissä siivonneet apulaispaikat pois ja kesätyöt ovat kiven alla, nuorilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia päästä näkemään, mitä se työ oikeasti on. Vierestä katsomalla oppii. Voi herätä ajatus, että tuota minäkin voisin tehdä. Voi löytyä motivaatio hakeutua opiskelemaan. Valmet otti kesätyöntekijöiden harjoittelijoiksi ja työelämään tutustumaan 45 nuorta. Vain yksi lopetti kesken. Kun matalan kynnyksen sisääntulopaikkoja ei ole, niitä pitää luoda. Tästä hyötyvät yritykset, nuoret ja yhteiskunta.
Esimerkki matalan kynnyksen työpaikasta:
Vuonna 1968 Saab-Valmetin autotehdas perustettiin ruotsalaisen Saab-Scanian ja suomalaisen valtionyhtiö Valmetin yhteisyritykseksi. Tehdaspaikaksi valittiin Uusikaupunki yli sadan paikkakunnan joukosta muun muassa hyvien kulkuyhteyksien ansiosta. Valtio luopui Valmet Automotiven omistuksesta vuonna 2014. Valmet Automotive on matalan kynnyksen työllistäjä, joka kouluttaa kaikki työntekijänsä itse. He toteavatkin: Asenne ratkaisee, eli hakija, joka haluaa oppia ja tehdä hyvää laatua voi päästä nopeasti töihin. Koulutus tehtävään kestää henkilöstä ja tehtävästä riippuen 2–4 viikkoa. Autotehtaan sankarit on projekti, jonka myötä yrityksemme on kasvanut ainutlaatuisen nopeasti. Vuosien 2017 ja 2018 aikana olemme rekrytoineet noin 3000 uutta työntekijää Uudenkaupungin autotehtaalle. Eniten olemme palkanneet autonrakentajia tuotantotyöhön.
Ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta olevia työttömiä työnhakijoita oli vuonna 2018 TEM:n mukaan 125 tuhatta, joista alle 25-vuotiaita 20 tuhatta, 25-49-vuotiaita 60 tuhatta ja yli 50-vuotiaita 45 tuhatta. Tarvitaan siis vahvaa poliittista tahtoa matalan kynnyksen työpaikkojen synnyttämiseksi myös julkiselle sektorille. Tavoitteeksi tulisi asettaa ainakin 5-10 tuhatta uutta työpaikkaa vuosittain, mikä tarkoittaisi 10 vuoden aikana 50-100 tuhatta uutta työllistä. Julkisen sektorin työpaikkojen tulisi olla myös skaalautuvia, jolloin toimintaa sopeutettaisiin aina tarpeen mukaan. Kaikki työhaluiset olisivat työnhaussa tasa-arvoisessa asemassa.
Matalan kynnyksen työpaikkojen tulisi kytkeytyä isommassa kuvassa kestävään kehitykseen, erityisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hyvinvointipalveluihin, sekä niitä tukeviin osa-alueisiin.
1. Nuorisotyöttömyys
Kuntien rooli luoda ja järjestää matalan kynnyksen työpaikkoja on avainasemassa. Jo lähtökohtaisesti työpajatoiminnan tehtävänä on auttaa alle 29-vuotiaita nuoria koulutukseen, työelämään ja elämänhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Työpajatoiminta perustuu valmennuksen ja työn kautta tapahtuvalle tekemällä oppimiselle. Työpajat ovat työvaltaisia ja yhteisöllisiä oppimisympäristöjä. Nuorten työpajatoimintaa järjestävät muun muassa kunnat, yhdistykset ja säätiöt. Työpajatoimintaa on yli 90 prosentissa Manner-Suomen kunnista. Opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa työpajatoiminnan kehittämisestä ja avustaa toimintaa aluehallintoviraston kautta jaettavilla avustuksilla.
Työpajatoiminnan tulisikin toimia sillanrakentajana elinkeinoelämään, auttamalla organisoimaan sellaista liiketoimintaa, joka liittyy julkisiin hankintoihin, tai voi kytkeytyä osaksi teolliseen alihankintaketjuun. Kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta jo yksistään puurakentaminen tulisi nostaa kansalliseksi hankkeeksi.
2. Puurakentaminen
Puurakentaminen on ilmastoystävällistä. Puurakennuksen hiilijalanjälki on vasta vuosikymmenten jälkeen samalla tasolla kuin se on betonirakennuksella jo sen valmistuttua. Puurakentaminen sinänsä vaatii ammattiosaamista, mutta korjatun raakapuun matkalla rakennusmateriaaliksi sisältyy monia matalan kynnyksen työvaiheita, joita esimerkiksi työpajatoiminnan välityksellä on mahdollisuus organisoida myös itsenäiseksi, teolliseksi alihankintatoiminnaksi. Julkisen sektorin rooli on tässä keskeistä.
Esimerkiksi valtion rakennusyhtiö rakentaa/rakennuttaa puurakenteisia
– hoivayksikköjä senioreiden palveluasumiseen sekä vanhusten ympärivuorokautisen tehostetun palvelun hoitokodeiksi
– vuokra-asuntoja opiskelijoille ja nuorille ensiasunnoiksi
– vuokra-asuntoja vähävaraisille ja asunnottomille
– kouluja, virastoja, kirjastoja ja muita julkisia rakennuksia
– puukerrostaloja vientituotteeksi
Eräs puurakentamisen toteutussuunnista voisivat olla vanhusten hoivayksikköjen rakentaminen kasvukeskuksiin. Hoivayksikköjä tulisikin kehittää tukeutumalla hoiva-alan ja puurakentamisen uusimpiin virtauksiin. Toimivat ratkaisut olisivat helposti mallinnettavissa.
3. Vanhusten hoiva
Vanhusten hoivaan liittyviä puutteita on viimeaikoina puitu julkisuudessa useaan otteeseen. Hoivan yksityistäminen ja ulkoistaminen kvartaalitalouteen pohjautuvassa liiketoimintamallissa on tuottanut selkeitä hyvinvointiongelmia. Hoivassa keskeiseksi ongelmaksi on muodostunut hoivahenkilöstön riittämättömyys. Julkisen sektorin roolia hoivatyössä onkin väistämättä lisättävä. Matalan kynnyksen työllistämisen näkökulmasta tämä tarkoittaisi hoiva-avustajien palkkaamista keventämään lähihoitajien työtaakkaa. Hoiva-avustajien tehtävät saattaisivat toimia myös monille nuorille opintopolkuna hoiva-alan ammatillisen tutkinnon suorittamiseksi, erityisesti heille joilla ei ole lainkaan tutkintoa, tai aiemmat opinnot syystä tai toisesta ovat jääneet suorittamatta.
Kestävän kehityksen päämääränä voidaan pitää ihmisten elämänlaadun parantamista pidemmällä aikavälillä. Jälkipolville tulee taata hyvät elämisen mahdollisuudet, yhtäläiset oikeudet luonnonvaroihin ja puhtaaseen ympäristöön. Kestävä kehitys tuleekin nähdä ylisukupolvisena kehityksenä, jossa nykyiset tarpeet eivät vaaranna tulevien sukupolvien kykyä vastata omiin tarpeisiinsa. Kestävä kehitys koostuu sosiaalisesta, ekologisesta ja ekonomisesta kestävyydestä, jonka lähtökohtina ovat resurssien (ympäristö), prosessien (talous) ja intressien (kulutus) mahdollisimman tarkoituksenmukainen yhteensovittaminen ja kierto (ekososiaalisuus). Kestävä kehitys muodostuu kulutuksen, talouden ja ympäristön välisestä tasapainotilasta.
Ekososiaalisuudella tarkoitetaan ymmärrystä oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat riippuvuuteen luonnosta ja toisista ihmisistä. Se pohjautuu kestäviin elämäntapoihin ja kulttuuriin, jossa elämän ekologinen perusta kestää ja ihmisoikeuksien toteutumisen edellytykset säilyvät. Ekososiaalinen arvopohja muodostuu vastuullisuudesta, kohtuullisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Kestävyys voidaan määritellä myös sosioekologiseksi prosessiksi, jolle on ominaista ettei ihannetilannetta saavuteta tietyssä ajassa tai paikassa, vaan dynaaminen prosessi johtaa jatkuvakestoisena kestävään järjestelmään. Ekososiaalisuus on tietoista käyttäytymistä siitä, että henkiset, sosiaaliset ja kulttuuriset asiat voivat kasvaa rajattomasti, mutta materiaaliselle kulutukselle maapallo asettaa rajat.
Ekologisen kestävyyden kannalta keskeistä on varovaisuusperiaatteen noudattaminen. Sen mukaan ympäristön tilan heikkenemistä estävien toimien lykkäämistä ei voi perustella täyden tieteellisen näytön puuttumisella. Ennen toimiin ryhtymistä arvioidaan riskit, haitat ja kustannukset. Sillä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemien toiminnan varmistamista sekä ihmisten toiminnan sopeuttamista siihen niin, että luonnon kestokyky ei ylity päästöjen tai luonnonvarojen liikakäytön takia. Ekologisen kestävyyden edellytyksenä ovat mm. luonnon monimuotoisuuden (biodiversiteetin) säilyttäminen, luonnonvarojen kestävä käyttö sekä päästöjen ja muun ihmistoiminnan sopeuttaminen ympäristön kanto- ja uusiutumiskykyyn.
Ekonominen kestävyys on sisällöltään ja laadultaan tasapainoista kasvua, joka ei perustu pitkällä aikavälillä velkaantumiseen tai varantojen hävittämiseen. Kestävällä pohjalla oleva talous helpottaa kohtaamaan vastaan tulevia uusia haasteita, kuten väestön ikääntymisestä aiheutuvia kasvavia sosiaaliturva- ja terveysmenoja. Ekonominen kestävyys tarkoittaa uusiutumattomien luonnonvarojen kohtuullista käyttöä ja jätteiden synnyn minimointia. Se voidaan saavuttaa tehokkaan kierrätyksen ja uusiutuvien luonnonvarojen käytön avulla. On myös huomattava, että pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kestävän kehitys saavutetaan vain, jos toiminta on ekologisesti kestävää.
Sosiaalisessa ja kulttuurisessa kestävyydessä keskeisenä kysymyksenä on taata hyvinvoinnin edellytysten siirtyminen sukupolvelta toiselle. Sosiaalisen kestävyyden tarkoituksena on taata, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus perustarpeisiin, kuten ruokaan, koulutukseen ja sananvapauteen. Sosiaalisesti kestävä kehitys edellyttää mm. yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, perusoikeuksien ja elämän perusedellytysten toteutumista sekä osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävä kehitys on ihmisten oikeudenmukaista kohtelua. Kulttuuriperinnön näkökulmasta kestävässä kehityksessä tulee huomioida myös kulttuuriperinnön vaaliminen ja eteenpäin välittäminen.
harrikayhko 