Matalan kynnyksen työpaikat

Hyvinvointivaltion tehtäviin ovat perinteisesti kuuluneet laajat julkiset palvelut, kattaen niin terveydenhuollon kuin koulutuksen, mutta jo perustuslaissa mainittu oikeus työhön on valitettavasti jäänyt poliittisista arvovalinnoista johtuen taka-alalle, ainakin Suomessa, jossa yksityinen sektori ei ole kyennyt työllistämään työhaluisia riittävästi. Maissa, joissa on jo korkea hyvinvointi, kokonaisvaltaista hyvinvointia on syntynyt eniten investoimalla koulutukseen ja työllisyyteen.

Käytännön työllisyydenhoito on Suomessa ollut lapsenkengissä jo aivan työllisyydenhoidon malleista lähtien, joita on haettu alhaisen työttömyyden maista, pohtimatta sen enempää niiden soveltuvuutta Suomessa. Kun työttömyys on alhaalla, työmarkkinoita vaivaa yleisesti työvoimapula. Tällöin työvoiman tarjontaa lisäävät toimet luonnollisesti lievittävät sitä. Työttömyyden ollessa korkealla, juurisyitä ovat työvoiman liian alhainen kysyntä, ja korkean työttömyyden edelleen kroonistuessa, alkaa myös ammattityövoimapula vaivaamaan osaa toimialoista. Vuonna 2018 käyttöönotettu Aktiivimalli ei tarjoa ratkaisuja sen enempää alhaiseen työvoiman kysyntään kuin ammattityövoimapulaan. Sen sijaan talouskasvu on lisännyt työvoiman kysyntää, mutta ammattityövoimapulaa voidaan lievittää pysyvämmin vain koulutuksen avulla. Hämmästyttävää kyllä Aktiivimallia ovat näkyvästi liputtaneet juuri ne tahot joiden vastuulla työmarkkinat ovat viimekädessä olleet. Sen enempää poliittiset arvovalinnat kuin työmarkkinajärjestöt eivät ole vaivautuneet selvittämään riittävästi korkean työttömyyden juurisyitä. Jos tilannekuva on epäselvä, ovat myös ratkaisuyritykset hakuammuntaa. Työllisyydenhoidon näköalattomuutta kuvaakin parhaiten se, että korkeaa työttömyyttä on jatkunut aina 1990-luvun lamasta lukien. Suomessa työnhaun ongelmissa kamppailevien määrä, korkeasuhdanteesta huolimatta, sijoittuu edelleen 400-500 tuhannen henkilön välille. Työllisyydenhoidossa tulisikin ymmärtää etteivät kaikki työttömät, työkuntoon katsomatta, edes kuuluisi työmarkkinoille. Tässä juuri kiteytyy työllisyydenhoidon ydin – piittaamattomuus, joka on korkealle työttömyydelle ominaisinta. Tämä johtuu pitkälti siitä, ettei työllisyyspolitiikka nojaa kansantalouteen, vaan sitä ohjaavat poliittiset arvovalinnat, jotka keskittyvät vain palkkainflaation hillitsemiseen.

Työllisyydenhoidon ensisijaisena lähtökohtana tulisi pitää työhalua. Työhaluiset ovat motivoituneita ja sitoutuneita työntekoon. Mikäli työnvälityspalvelut kohdennettaisiin heille, olisi työnvälityksellä myös aidosti aikaa työnhaluisten kohtaamiseen ja palveluun, näennäisten määräaikaishaastattelujen sijaan. Työnvälityksellä olisi myös enemmän aikaa räätälöidä matalan kynnyksen työpaikkoja yhdessä pienempien yritysten kanssa, työtehtäviin tarvittavien perehdyttämis- eli rekry-koulutusten organisoimiseksi. Ammattiyövoimapulaa voidaan lievittää myös täsmä- ja muuntokoulutuksilla, oppisopimuskoulutuksilla sekä, mestarin- ja kisällintutkinnoilla. Tulisi kehittää myös työn ja opiskelun eri yhdistelmiä riittävän kilpailukykyisiksi ja vetovoimaisiksi, ilman että niissä syntyisi tunnetta alipalkkauksesta, ja että ne johtaisivat kokoaikaisiin ja vakituisiin työsuhteisiin.

Talouselämä kirjoittaa seuraavasti:
Evan selvityksen mukaan lähes 79 000 parhaassa työiässä olevaa suomalaista miestä on pysyvästi poissa työelämästä, ja lähes 30 000 miestä on ollut niin pitkään ilman töitä, että töihin paluu tuskin enää onnistuu. Ei ole koulutusta eikä työkokemusta. Työpaikkoja ei ole osunut kohdalle, eikä niitä ole välttämättä osattu hakeakaan. Kun yritykset ovat tehokkuuden nimissä siivonneet apulaispaikat pois ja kesätyöt ovat kiven alla, nuorilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia päästä näkemään, mitä se työ oikeasti on. Vierestä katsomalla oppii. Voi herätä ajatus, että tuota minäkin voisin tehdä. Voi löytyä motivaatio hakeutua opiskelemaan. Valmet otti kesätyöntekijöiden harjoittelijoiksi ja työelämään tutustumaan 45 nuorta. Vain yksi lopetti kesken. Kun matalan kynnyksen sisääntulopaikkoja ei ole, niitä pitää luoda. Tästä hyötyvät yritykset, nuoret ja yhteiskunta.

Esimerkki matalan kynnyksen työpaikasta:
Vuonna 1968 Saab-Valmetin autotehdas perustettiin ruotsalaisen Saab-Scanian ja suomalaisen valtionyhtiö Valmetin yhteisyritykseksi. Tehdaspaikaksi valittiin Uusikaupunki yli sadan paikkakunnan joukosta muun muassa hyvien kulkuyhteyksien ansiosta. Valtio luopui Valmet Automotiven omistuksesta vuonna 2014. Valmet Automotive on matalan kynnyksen työllistäjä, joka kouluttaa kaikki työntekijänsä itse. He toteavatkin: Asenne ratkaisee, eli hakija, joka haluaa oppia ja tehdä hyvää laatua voi päästä nopeasti töihin. Koulutus tehtävään kestää henkilöstä ja tehtävästä riippuen 2–4 viikkoa. Autotehtaan sankarit on projekti, jonka myötä yrityksemme on kasvanut ainutlaatuisen nopeasti. Vuosien 2017 ja 2018 aikana olemme rekrytoineet noin 3000 uutta työntekijää Uudenkaupungin autotehtaalle. Eniten olemme palkanneet autonrakentajia tuotantotyöhön.

Ilman peruskoulun jälkeistä koulutusta olevia työttömiä työnhakijoita oli vuonna 2018 TEM:n mukaan 125 tuhatta, joista alle 25-vuotiaita 20 tuhatta, 25-49-vuotiaita 60 tuhatta ja yli 50-vuotiaita 45 tuhatta. Tarvitaan siis vahvaa poliittista tahtoa matalan kynnyksen työpaikkojen synnyttämiseksi myös julkiselle sektorille. Tavoitteeksi tulisi asettaa ainakin 5-10 tuhatta uutta työpaikkaa vuosittain, mikä tarkoittaisi 10 vuoden aikana 50-100 tuhatta uutta työllistä. Julkisen sektorin työpaikkojen tulisi olla myös skaalautuvia, jolloin toimintaa sopeutettaisiin aina tarpeen mukaan. Kaikki työhaluiset olisivat työnhaussa tasa-arvoisessa asemassa.

Matalan kynnyksen työpaikkojen tulisi kytkeytyä isommassa kuvassa kestävään kehitykseen, erityisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hyvinvointipalveluihin, sekä niitä tukeviin osa-alueisiin.

1. Nuorisotyöttömyys
Kuntien rooli luoda ja järjestää matalan kynnyksen työpaikkoja on avainasemassa. Jo lähtökohtaisesti työpajatoiminnan tehtävänä on auttaa alle 29-vuotiaita nuoria koulutukseen, työelämään ja elämänhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Työpajatoiminta perustuu valmennuksen ja työn kautta tapahtuvalle tekemällä oppimiselle. Työpajat ovat työvaltaisia ja yhteisöllisiä oppimisympäristöjä. Nuorten työpajatoimintaa järjestävät muun muassa kunnat, yhdistykset ja säätiöt. Työpajatoimintaa on yli 90 prosentissa Manner-Suomen kunnista. Opetus- ja kulttuuriministeriö vastaa työpajatoiminnan kehittämisestä ja avustaa toimintaa aluehallintoviraston kautta jaettavilla avustuksilla.

Työpajatoiminnan tulisikin toimia sillanrakentajana elinkeinoelämään, auttamalla organisoimaan sellaista liiketoimintaa, joka liittyy julkisiin hankintoihin, tai voi kytkeytyä osaksi teolliseen alihankintaketjuun. Kestävän kehityksen ja ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta jo yksistään puurakentaminen tulisi nostaa kansalliseksi hankkeeksi.

2. Puurakentaminen
Puurakentaminen on ilmastoystävällistä. Puurakennuksen hiilijalanjälki on vasta vuosikymmenten jälkeen samalla tasolla kuin se on betonirakennuksella jo sen valmistuttua. Puurakentaminen sinänsä vaatii ammattiosaamista, mutta korjatun raakapuun matkalla rakennusmateriaaliksi sisältyy monia matalan kynnyksen työvaiheita, joita esimerkiksi työpajatoiminnan välityksellä on mahdollisuus organisoida myös itsenäiseksi, teolliseksi alihankintatoiminnaksi. Julkisen sektorin rooli on tässä keskeistä.

Esimerkiksi valtion rakennusyhtiö rakentaa/rakennuttaa puurakenteisia
– hoivayksikköjä senioreiden palveluasumiseen sekä vanhusten ympärivuorokautisen tehostetun palvelun hoitokodeiksi
– vuokra-asuntoja opiskelijoille ja nuorille ensiasunnoiksi
– vuokra-asuntoja vähävaraisille ja asunnottomille
– kouluja, virastoja, kirjastoja ja muita julkisia rakennuksia
– puukerrostaloja vientituotteeksi

Eräs puurakentamisen toteutussuunnista voisivat olla vanhusten hoivayksikköjen rakentaminen kasvukeskuksiin. Hoivayksikköjä tulisikin kehittää tukeutumalla hoiva-alan ja puurakentamisen uusimpiin virtauksiin. Toimivat ratkaisut olisivat helposti mallinnettavissa.

3. Vanhusten hoiva
Vanhusten hoivaan liittyviä puutteita on viimeaikoina puitu julkisuudessa useaan otteeseen. Hoivan yksityistäminen ja ulkoistaminen kvartaalitalouteen pohjautuvassa liiketoimintamallissa on tuottanut selkeitä hyvinvointiongelmia. Hoivassa keskeiseksi ongelmaksi on muodostunut hoivahenkilöstön riittämättömyys. Julkisen sektorin roolia hoivatyössä onkin väistämättä lisättävä. Matalan kynnyksen työllistämisen näkökulmasta tämä tarkoittaisi hoiva-avustajien palkkaamista keventämään lähihoitajien työtaakkaa. Hoiva-avustajien tehtävät saattaisivat toimia myös monille nuorille opintopolkuna hoiva-alan ammatillisen tutkinnon suorittamiseksi, erityisesti heille joilla ei ole lainkaan tutkintoa, tai  aiemmat opinnot syystä tai toisesta ovat jääneet suorittamatta.

 

Kestävän kehityksen päämääränä voidaan pitää ihmisten elämänlaadun parantamista pidemmällä aikavälillä. Jälkipolville tulee taata hyvät elämisen mahdollisuudet, yhtäläiset oikeudet luonnonvaroihin ja puhtaaseen ympäristöön. Kestävä kehitys tuleekin nähdä ylisukupolvisena kehityksenä, jossa nykyiset tarpeet eivät vaaranna tulevien sukupolvien kykyä vastata omiin tarpeisiinsa. Kestävä kehitys koostuu sosiaalisesta, ekologisesta ja ekonomisesta kestävyydestä, jonka lähtökohtina ovat resurssien (ympäristö), prosessien (talous) ja intressien (kulutus) mahdollisimman tarkoituksenmukainen yhteensovittaminen ja kierto (ekososiaalisuus). Kestävä kehitys muodostuu kulutuksen, talouden ja ympäristön välisestä tasapainotilasta.

Ekososiaalisuudella tarkoitetaan ymmärrystä oikeuksista ja velvollisuuksista, jotka perustuvat riippuvuuteen luonnosta ja toisista ihmisistä. Se pohjautuu kestäviin elämäntapoihin ja kulttuuriin, jossa elämän ekologinen perusta kestää ja ihmisoikeuksien toteutumisen edellytykset säilyvät. Ekososiaalinen arvopohja muodostuu vastuullisuudesta, kohtuullisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Kestävyys voidaan määritellä myös sosioekologiseksi prosessiksi, jolle on ominaista ettei ihannetilannetta saavuteta tietyssä ajassa tai paikassa, vaan dynaaminen prosessi johtaa jatkuvakestoisena kestävään järjestelmään. Ekososiaalisuus on tietoista käyttäytymistä siitä, että henkiset, sosiaaliset ja kulttuuriset asiat voivat kasvaa rajattomasti, mutta materiaaliselle kulutukselle maapallo asettaa rajat.

Ekologisen kestävyyden kannalta keskeistä on varovaisuusperiaatteen noudattaminen. Sen mukaan ympäristön tilan heikkenemistä estävien toimien lykkäämistä ei voi perustella täyden tieteellisen näytön puuttumisella. Ennen toimiin ryhtymistä arvioidaan riskit, haitat ja kustannukset. Sillä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuuden ja ekosysteemien toiminnan varmistamista sekä ihmisten toiminnan sopeuttamista siihen niin, että luonnon kestokyky ei ylity päästöjen tai luonnonvarojen liikakäytön takia. Ekologisen kestävyyden edellytyksenä ovat mm. luonnon monimuotoisuuden (biodiversiteetin) säilyttäminen, luonnonvarojen kestävä käyttö sekä päästöjen ja muun ihmistoiminnan sopeuttaminen ympäristön kanto- ja uusiutumiskykyyn.

Ekonominen kestävyys on sisällöltään ja laadultaan tasapainoista kasvua, joka ei perustu pitkällä aikavälillä velkaantumiseen tai varantojen hävittämiseen. Kestävällä pohjalla oleva talous helpottaa kohtaamaan vastaan tulevia uusia haasteita, kuten väestön ikääntymisestä aiheutuvia kasvavia sosiaaliturva- ja terveysmenoja. Ekonominen kestävyys tarkoittaa uusiutumattomien luonnonvarojen kohtuullista käyttöä ja jätteiden synnyn minimointia. Se voidaan saavuttaa tehokkaan kierrätyksen ja uusiutuvien luonnonvarojen käytön avulla. On myös huomattava, että pitkällä tähtäimellä taloudellisesti kestävän kehitys saavutetaan vain, jos toiminta on ekologisesti kestävää.

Sosiaalisessa ja kulttuurisessa kestävyydessä keskeisenä kysymyksenä on taata hyvinvoinnin edellytysten siirtyminen sukupolvelta toiselle. Sosiaalisen kestävyyden tarkoituksena on taata, että kaikilla ihmisillä on mahdollisuus perustarpeisiin, kuten ruokaan, koulutukseen ja sananvapauteen. Sosiaalisesti kestävä kehitys edellyttää mm. yhteiskunnan jäsenten yhdenvertaisuutta, tasa-arvoa, perusoikeuksien ja elämän perusedellytysten toteutumista sekä osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia. Kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävä kehitys on ihmisten oikeudenmukaista kohtelua. Kulttuuriperinnön näkökulmasta kestävässä kehityksessä tulee huomioida myös kulttuuriperinnön vaaliminen ja eteenpäin välittäminen.

On leikattu vähävaraiset lapsettomiksi

Suomalaiseen hyvinvointimalliin ovat kuuluneet oleellisena osana julkisesti rahoitetut palvelut. 1960- ja 1970-luvuilla julkinen valta ryhtyi hoitamaan monia tehtäviä, jotka aikaisemmin kuuluivat ihmisten yksityisen vastuun piiriin. Julkisten palveluiden tarjoamisen taustalla oli pitkälti ajatus palvelujen universaaliudesta. Palveluja tarjottaisiin kaikille sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin vain tietyille ryhmille. Palveluja onkin pääosin tuotettu kaikille ilmaiseksi tai kohtuullisen pientä korvausta vastaan. Palvelujen saamisen on ratkaissut siten avun tarve, eivätkä ne ole perustuneet maksukykyyn tai taloudelliseen asemaan. Laajat julkiset palvelut ovatkin tasoittaneet tietä paremman elintason tavoitteluun. Tämä on merkinnyt luonnollisesti myös korkeaa verotusta. Hämmästyttävää kyllä, että he jotka ovat yleensä kritisoineet verotuksen korkeaa progressiota eniten, ovat myös useimmiten käyttäneet verovaroin ylläpidettyjä julkisia palveluja laajimmin. Seikka joka tulisi hyvinvointivaltiosta puhuttaessa pitää myös mielessä on keskipalkka. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltioissa se on keskimäärin yli 4000 euroa kuukaudessa. Itä-Euroopan maissa, joissa julkiset palvelut ovat niukat, myös  keskipalkka on varsin vaatimaton, keskimäärin alle 1000 euroa kuukaudessa. Korkea verotus on siten johtanut Pohjoismaissa jopa nelinkertaiseen palkkakehitykseen. 

Erityisesti 1990-luvulta lähtien on kuitenkin noussut esiin kehityspiirteitä, joiden voidaan sanoa jopa rapauttavan universaaleja palveluja. Suomessa sosiaaliturvaan liittyvien etuuksien taso on muita Pohjoismaita heikompi. Myös julkinen sektori työllistää Suomessa ihmisiä muita Pohjoismaita vähemmän. Suomea lukuun ottamatta muut Pohjoismaat ovat saavuttaneet korkean työllisyyden, ja yleensä muita teollisuusmaita alhaisemman työttömyyden. Suomi näyttää olevan nyt peränpitäjä myös syntyvyydessä. Julkisuudessa tulisikin pohtia miksi juuri Suomessa on hyvinvointivaltiokehityksessä menty väärään suuntaan. Ovatko hyvinvointipalveluja ajamassa alas ne samat tahot jotka ovat aikanaan nauttineet niistä laajimmin?

Varsin monet ovat tyrmistyneinä seuranneet mihin parlamentaarinen demokratia katosi tällä hallituskaudella. Kansalaisaloitteet kaatuivat yksi toisensa jälkeen hallituksen harjoittamassa sanelupolitiikassa. Aiemmin aina jonkinlainen yhteisymmärrys löytyi, ja niin oikeisto kuin vasemmisto kokivat tulleensa, jos ei täysin huomioiduksi, niin ainakin tavalla tai toisella kuulluiksi. Tämä lienee ensimmäinen kerta Suomen poliittisessa historiassa kun poliittinen oikeisto, päätös toisensa jälkeen ajoi vain, ja ainoastaan, omia etujaan. Tämän kaiken teki mahdolliseksi Perussuomalaisten hajoaminen kesällä 2017, josta lähtien Keskusta ja Kokoomus käytännössä päättivät millaista politiikkaa Suomessa harjoitetaan. Hallituksen ero ei tässä mielessä tullut hetkeäkään liian aikaisin. Sote-lehmänkaupat koituivatkin sen turmioksi.

Sanelupolitiikka heijastui erityisesti työllisyyspolitiikkaan siten, että jo ennalta huonoiksi havaittuja esityksiä ajettiin jääräpäisesti lakimuutoksiin asti, käyttäen perusteena jopa talouskasvun luomaa työllisyyttä. Kun epäkohdista olisi tullut käydä keskustelua eduskunnassa, olivat salit käytännössä tyhjät. On myös syytä huomata, että talouskasvu ja työllisyydenhoito ovat kaksi täysin eri asiaa. Talouskasvu on seurausta Euroopan Keskuspankin mittavasta, 2500 miljardin euron, talouden elvytyspaketista vuosille 2015-2018. Sen johdosta vienti lähtikin vetämään jo vuonna 2016. Hallituksen ensimmäinen työllisyyttä koskeva Kiky-esitys astui voimaan vasta vuonna 2017, jolloin vienti oli jo hyvässä vauhdissa. Vienti muodostaa puolet Suomen bruttokansantuotteesta, ja Eurooppaan suuntautuva vienti on 2/3 osaa kokonaisviennistä. Kymmenen työpaikkaa vientiteollisuudessa luovat 13 työpaikkaa muilla toimialoilla. Kikyn piti lisätä vuosittaista työaikaa 24 tunnilla vuosina 2017-2018, mutta Tilastokeskuksen tietojen mukaan vuosittainen työaika lisääntyikin jo vuonna 2016 talouskasvun seurauksena, eikä ole sen jälkeen siitä enää kasvanut.

Hallitus ajoi työllisyyteen liittyviä lakiesityksiä, ammentaen työllisyydenhoidon malleja alhaisen työttömyyden maista kuten Tanska, ilman sen parempaa tietämystä niiden soveltuvuudesta korkean työttömyyden maihin, kuten Suomi. Tilastokeskuksen tiedoista voi selkeästi havaita kuinka avointen työpaikkojen määrän kasvu vauhdittaa työttömien määrän laskua. Siitä huolimatta työvoiman tarjonnan lisäyksen positiivista vaikutusta työllisyyteen on markkinoitu hyvin yleisesti. Näin ilmeisesti tapahtuukin alhaisen työttömyyden maissa, joissa taustalla on jo kohtuullista tai jopa voimakasta työvoiman kysyntää valmiiksi. Työvoiman ylitarjontatilanteessa juurisyynä on kuitenkin työvoiman alhainen kysyntä, eikä työvoiman lisätarjonnan voi olettaa elvyttävän sitä. Tätä käsitystä tukee myös perustulokokeilu, jossa vertailuryhmän työnhaun velvoitteet eivät kyenneet lisäämään työllisyyttä suhteessa perustuloa saaneeseen ryhmään, joilla näitä työnhaun velvoitteita ei ollut. Kaikesta päätelleen työmarkkinoihin liittyviä tutkimuksia joko ei osata soveltaa Suomen olosuhteisiin, tai niitä tulkitaan tarkoitushakuisesti harhaanjohtavasti, koska ne toimivat myös työllisyyspolitiikan jatkeena. Työllisyyspolitiikan lähtökohdat eivät ole olleet tällä vuosituhannella kansantaloudelliset vaan ne ovat perustuneet poliittisiin intresseihin, joissa korkeaa työttömyyttä on voitu käyttää hillitsemään palkkainflaatiota.

Hallituksen vuosien 2015–2019 aikana ajamat lakimuutokset ovat heikentäneet suhteellisesti eniten yksinasuvien ja yksinhuoltajien tulotasoa. Hyvinvoinnin näkökulmasta kireä ja kurittava talouspolitiikka on osoittautunut kansantalouden kannalta poikkeuksellisen vahingolliseksi muun muassa seuraavista syistä:

1. Leikkausten johdosta köyhyysrajan alapuolelle on tippunut jo lähes 40 tuhatta henkilöä. Aktiivimallin leikkuri on niin ikään leikannut työttömyysturvaa 40% työttömistä. Yli 50 prosenttisesti perusturvan varassa olevien määrä on kasvanut 510 tuhanteen henkilöön. Yli 90 prosenttisesti perusturvan varassa olevien määrä on puolestaan kasvanut 250 tuhanteen henkilöön.
2. Ammattityövoimapulaa potee jo 40 toimialaa. Ammatillisen koulutuksen leikkauksista heijastuvat laatuongelmat uhkaavatkin pahentaa ammattityövoimapulaa entisestään. Opiskelun aloittavat ovat opiskelun alkuvaiheessa täysin riippuvaisia lähiopetuksesta, jota ei leikkausten johdosta ole kyetty tarjoamaan siinä mittakaavassa kuin pitäisi. Koulutuksen laatuongelmat koettelevat erityisesti niiden opiskelijoiden oikeusturvaa, joiden sosiaaliturva on muuttunut entistä lainapainotteisemmaksi.
3. Syntyvyyden romahtaminen vuosina 2015-2018 on koskettanut yksinomaan Suomea, vaikka hyvin yleisesti on puhuttukin että pääosin kyseessä olisi ihmisten omiin valintoihin liittyvä kulttuurinen ilmiö, ja että laskua selittäisivät lasten lukumäärään liittyvien ihanteiden muutokset. On syytä huomata että laskulla ja syöksyllä on merkittävä ero. Syntyvyys on samana tarkastelujaksona laskenut varsin maltillisesti vain Norjassa ja Islannissa, eikä syntyvyys ole laskenut lainkaan Ruotsissa ja Tanskassa. Syyt miksi syntyvyys on laskenut jyrkästi vain Suomessa viittaavatkin hallituksen harjoittamaan leikkauslinjaan. Hallituksen toimesta julistettiin toistuvasti niukkuutta ”ei-jakovaraa” -puheilla, talouden korkeasuhdanteesta huolimatta, ja siten tarkoitushakuisesti maalattiin epävarmaa kuvaa tulevaisuudesta. Syntyvyyden raju lasku uhkaakin kostautua heikentyvänä huoltosuhteena 20-30 vuoden päästä.

Yllä olevat esimerkit kertovat niistä heijastevaikutuksista joita loputtomat leikkaukset saivat aikaan tällä hallituskaudella. Korkeaa työttömyyttä sen enempää kuin syntyvyyden syöksykierrettä ei aidosti edes yritetty hillitä. Tiukka talouskuri kohdistettiin määrätietoisesti koskemaan yksinomaan heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin. Harjoitettiin siis tietoisesti eriarvoistavaa talouspolitiikkaa. Samanaikaisesti, toisaalla lisättiin hallituskauden aikana valtion nettolainanottoa yli 8 miljardilla eurolla ympäristölle haitallisten tukien rahoittamiseksi. Tukia perusteltiin kilpailukyvyllä ja työpaikkojen säilyttämisellä Suomessa. Suuret pörssiyhtiöt ovat kuitenkin saneeranneet suomalaisesta työvoimasta 2/3 osaa viimeisen 20 vuoden aikana, ja energiatuettu teollisuussähkö on Eurostatin mukaan Suomessa jo Euroopan halvinta. Tukiin ei siis käytännössä liittynyt minkäänasteista jälkiseurantaa niiden tarkoituksenmukaisuudesta. Markkinavoimat yksiselitteisesti ajoivat ihmisten tarpeiden ohi.

Pian ollaan taas kansaa askarruttavien kysymysten äärellä, kun kansanedustajat valitaan uudelle vaalikaudelle 2019-2023. Monet uskovat protestoivansa vaaleja yksinkertaisesti jättämällä äänestämättä. Se on kuitenkin väärä uskomus. Suhteellisessa vaalitavassa vain annetuilla äänillä on ylipäätään merkitystä. Vain äänestämällä voi vaikuttaa koko kansakuntaa askarruttaviin kysymyksiin. Mikäli sopivan ehdokkaan löytäminen on vaikeaa, kannattaa miettiä seuraavia kysymyksiä:

1. Hallitus- vai oppositiopuolue?
2. Maltillinen vai radikaali?
3. Minkä puoleen tavoitteet ja arvot ovat lähimpänä?

Mikäli sopiva puolue löytyy, loppu onkin sitten vain järjestelykysymys. Tärkeintä on ymmärtää, että jos puolue saa valtakunnallisesti kaikista äänistä 20%, tulee se saamaan myös 20% kansanedustajapaikoista. Vaikka oma edustaja ei tulisikaan valituksi, on annettu ääni tärkeä myös puolueelle. Sen takia jokaisella annetulla äänellä on arvonsa. 

Pohjoismainen hyvinvointivaltio laajoin julkisin palveluin on mitä suurimmassa määrin poliittinen arvovalinta.

Työttömyys ei laske ruoskimalla – pelkkä työpaikkojen lisäys riittää

Työttömyyden on arvioitu aiheuttavan yhteiskunnalle jopa 10 miljardin euron vuosittaiset menetykset. Työttömälle se tietää elintason romahtamista. 

Puhuttaessa köyhyydestä, tarkoitetaan yleensä rahan riittämättömyyttä, jolloin väistämättä sivutaan elintasoon vaikuttaviin lähtökohtiin. Puhutaan sekä korkean työttömyyden kustannuksista kansantalouteen, että työttömyyden vaikutuksesta elintasoon. Työttömyyden torjunta on siten läheistä sukua köyhyyden torjunnalle, erityisesti silloin kun siitä joutuvat osallisiksi myös pienet lapset. 

Tilastokeskuksen rautalankamallissa kiteytyy korkean työttömyyden juurisyy – alhainen työvoiman kysyntä. Kun avointen työpaikkojen määrä kasvaa, työttömien määrä laskee, ja päinvastoin. Työllisyyspolitiikassa tulisikin ymmärtää ettei korkeaa työttömyyttä nujerreta työttömiä ruoskimalla – pelkkä työpaikkojen lisäys riittää. 

Tulisi myös ymmärtää että kansantaloudelle olisi parempi vaihtoehto pyrkiä järjestämään työtä kaikille työhaluisille, sen sijaan että kaikki työttömät, työkuntoon katsomatta, velvoitetaan sanktioiden uhalla kamppailemaan työnhaun ongelmissa. Käytännössä tämä tarkoittaisi työnvälityspalvelujen parempaa räätälöintiä ja tehostamista, tavoitteena erityisesti avointen työpaikkojen aiempaa parempi täyttö. Joskus työpaikat saattavat jäädä täyttämättä jo senkin takia, ettei riittävää työhön perehdyttämistä ole järjestetty työnantajan toimesta. Työnvälitys voisi siten tuottaa lisäarvoa organisoimalla työtehtäviin perehdyttämisen kattamaan samalla useita pienempiä työllistäjiä.

Myös julkisen sektorin rooli teollisten työpaikkojen luojana on käytännössä sivuutettu poliittisten arvovalintojen johdosta. Julkinen sektori on kuitenkin varsin innovatiivinen. Yliopistojen kehitystyöstä on uutisoitu tasaiseen tahtiin. On Aalto-yliopiston liukosellusta valmistettua kangasta, ja on Lappeenrannan teknillisen yliopiston pienoisydinvoimalaa. Tämän kaltaisen kehitystyön jatkumoa kaupalliseksi hankkeeksi jarruttavat yleensä pääomien puute. Valtion kehitysyhtiö Vake Oy saattaisi olla juuri sopiva työkalu pääomittamaan potentiaalista julkisen sektorin kehitystyön ja patenttien ympärille synnytettävää liiketoimintaa. 

Myös hoivatyö on ollut keskustelujen ja kritiikin kohteena viime aikoina. Julkisen sektorin roolia tällä alueella tulisikin entisestään vahvistaa. Hoiva-avustajan työstä saattaisi monille nuorille löytyä juuri se ensimmäinen työpaikka, lähihoitajien työtaakkaa keventämään. Matalan osaamisen tehtäviä tulisi yhdistää myös opiskeluun, ja tarjota siten erityisesti myös niille nuorille oppimispolku, jotka eivät syystä tai toisesta menestyneet aiemmissa opinnoissaan.

Rahan jakaminen on ollut aina ongelmallista. Tulisikin aiempaa enemmän puhua rahan lisäämisestä. Julkinen sektori voi niin halutessaan luoda myös matalaan osaamiseen pohjautuvia teollisia työpaikkoja, jotka toimisivat julkiselle sektorille työllistämisen lisäksi myös lisätulojen lähteinä. Nämä ovat mitä suurimmassa määrin poliittisia arvovalintoja.

Eikö sotessa selkein ja toimivin malli olisi kuitenkin valtiojohtoinen?

Sen enempää valinnanvapaus kuin maakuntauudistus ei julkisuudessa käydyn keskustelun pohjalta ole tuomassa niitä uudistuksen alkuperäisiä tavoitteita, eli kustannussäästöjä.

Kapitaatiokorvaus on kiinteä rahasumma, jonka maakunta maksaa sote-keskukselle sen asiakkaaksi listautunutta henkilöä kohden. Kapitaatiomallille on kuitenkin paljon yksinkertaisempi ja täysin ongelmaton vaihtoehto. Julkisessa terveydenhuollossa potilaat maksaisivat terveydenhuoltonsa veroissa. Sen sijaan yksityisen terveydenhuollon valinneet maksaisivat kulunsa itse, mutta saisivat verotettavasta tulostaan terveydenhuoltovähennyksen, joka vastaisi julkisen perusterveydenhuollon vuotuisia ikäluokittaisia mediaani- tai keskiarvokustannuksia. 

Valtiojohtoisessa mallissa Terveyshallitus voidaan muodostaa byrokratiaa karsien THL:stä, Fimeasta, Valvirasta sekä osista terveys- ja sosiaaliministeriötä ja Suomen Akatemiaa. Se yhdistäisi terveydenhuollon ja lääketieteen osaamisen yhdeksi kokonaisuudeksi. Sen tehtäviä olisivat terveydenhuollon yleisten puitteiden järjestäminen, edistäminen ja valvonta sekä rahoituksen myöntäminen sairaanhoito­­­piireille. Se vastaisi myös valtakunnallisten terveysaineistojen hyödyntämisen ja korkeatasoisen lääketieteellisen tutkimuksen edistämisestä ja rahoituksesta.

Terveydenhuollon ja sen hallinnon keskeisimmät yksinkertaistukset:

1. Maakunnat korvattaisiin Terveyshallituksella. Johdossa olisi valtakunnan paras asiantuntemus ja byrokratia pienenisi satojen miljoonien suuruusluokassa.
2. Sekä julkisen että yksityisen terveydenhuollon rahoitus toteutettaisiin verotuksen kautta. Laskutusbyrokratia ja erilaiset korvausmenettelyt poistuisivat julkiselta puolelta. Maksuliikenne tapahtuisi käytännöllisesti katsoen kuluitta ja samalla sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuisi automaattisesti – miljardiluokan säästöt vuodessa.
3. Reseptilääkkeiden jakelu tapahtuisi valtion toimesta suoraan terveyskeskuksista. Asiakasmukavuus paranisi ratkaisevasti. Valtio voisi ryhtyä jopa valmistamaan lääkkeitä, erityisesti sellaisia, joissa patentit ovat jo vanhentuneet – miljardiluokan säästöt vuodessa.

Yhteenveto pelkistetyn terveydenhuoltojärjestelmän keskeisistä ominaisuuksista:

• Yksityisen terveydenhuollon raha kulkee aina asiakkaan kautta, jolloin syntyy aito kokoaikainen kilpailutilanne ilman kapitaatiokorvauksen ongelmia
• Kokoaikainen mahdollisuus valita hoitopaikka joko yksityisen tai julkisen terveydenhuollon sisällä ja vuosittainen vaihtomahdollisuus julkisen ja yksityisen välillä
• Kilpailuasetelma julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välillä olisi aidosti tasavertainen, koska yksityiseen terveydenhuoltoon tulisi lähtökohtaisesti sama rahasumma henkilöä kohden kuin julkiseenkin
• Koko maan terveydenhuoltoa johtaa maakuntien sijaan Terveyshallitus, jonka alaisuudessa operatiivinen toiminta tapahtuu sairaanhoitopiireissä
• Tuottaa suurimmat mahdolliset kansantaloudelliset säästöt

Jos sote ei pääse maaliin asti tällä vaalikaudella, olisi enemmän kuin toivottavaa, että myös valtiojohtoista mallia vertailtaisiin ennen velkahanojen avaamista täysille.

Valtiojohtoisen soten on julkisuuteen nostanut Kalevi Salonen.

On annettu asenteiden ohjata työllisyydenhoitoa

1990-luvun laman jälkeen suomalaiset ovat olleet eri mieltä mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää. Yhtäällä on puolustettu valtion ja kuntien vahvaa roolia. Toisaalla on taas haluttu pienentää julkisen sektorin kokoa. 2000-luvulla suomalainen yhteiskunta onkin muuttunut yhä enemmän poliittisen oikeiston haluamaan suuntaan. Verotusta on kevennetty ja valtion sekä kuntien tarjoamia palveluja on sekä leikattu että siirretty yksityisten yritysten hoidettaviksi. Monien pörssiyhtiöiden voimistunut kansainvälistyminen on merkinnyt tuotannon siirtämistä halvemman työvoimakustannusten maihin. Myös automaatio on lisääntynyt, erityisesti metsäteollisuudessa. Muutokset ovat lisänneet työttömyyttä, ja vuonna 2016 työttömien määrässä saavutettiin tämän vuosituhannen ennätys. Työttömyys on jo tosin hieman vähentynyt vuodesta 2016 alkaneen talouskasvun ansiosta, joka on seurausta Euroopan Keskuspankin mittavasta, yli 2500 miljardin euron elvytyspaketista vuosille 2015-2018. Talouskasvusta huolimatta työnhaun ongelmissa kamppailee silti runsaat 400 tuhatta henkilöä. Työttömyys on vakava yhteiskunnallinen ongelma, ja talouskasvun ulkopuolella se on lisääntynytkin poikkeuksetta. 

Suomen korkeaa työttömyyttä selittää parhaiten se, että on annettu asenteiden ohjata työllisyydenhoitoa koko tämän vuosituhannen ajan. Selvimmin tämän asenteellisuuden on voinut havaita aktiivimallia koskevassa päätöksenteossa. Salit ovat olleet lähes tyhjät kun aktiivimallin epäkohdista olisi tullut käydä keskustelua kansanedustajien toimesta. Epäkohdissa ei siis ole ollut kyse informaation puutteesta tai väärinkäsityksistä, vaan puhtaasta haluttomuudesta niiden korjaamiseksi. Sama haluttomuus on värittänyt työllisyydenhoitoa laajemminkin. Se, ettei ole haluttu edetä velvoitebyrokratiaa pidemmälle on ollut poliittinen arvovalinta.

Työllisyyspolitiikassa yhteiskunta on asemoitu edustamaan työnantajasektorin etuja. Tämä selittyy pitkälti oikeistopolitiikan ja työnantajien etujärjestöjen saumattomasta yhteistyöstä. Julkisuudessa onkin puhuttu tilatakseista, eli poliittisista sisäpiireistä, joissa asioita on junailtu sisäpiiriläisten haluamaan suuntaan. Tästä junailuista osoituksena on seuraavia esimerkkejä:

1. Yritystukia on jaettu 2010-luvulla vastikeettomasti yli 40 miljardia euroa, joiden rahoittamiseksi on jouduttu lisäämään valtion nettolainanottoa jopa 30 miljardia euroa. Yritystukien saajiin on lukeutunut myös pörssiyhtiöitä. Tukia on perusteltu niin kilpailukyvyllä kuin työpaikkojen säilyttämisellä Suomessa. Yritystukiin ei ole kuitenkaan kytkeytynyt jälkiseurantaa. Monet pörssiyhtiöt ovatkin saneeranneet jopa 2/3 osaa suomalaisesta työvoimasta viimeisen 20 vuoden aikana.
2. Vuonna 2017 voimaan astunut Kiky-sopimus ajoittui kiihkeimpään talouskasvuun. Sen pyrkimyksenä oli lisätä yritysten kilpailukykyä. Vienti alkoi kuitenkin vetämään jo vuodesta 2016 lukien, eikä tuotteiden hintaa siten jouduttu alentamaan kysynnän lisäämiseksi. Kikyssä oli suurelta osin kyse tulonsiirroista työntekijäpuolelta työnantajapuolelle.
3. Paljon keskustelua synnyttänyt aktiivimalli astui voimaan vuonna 2018. Siinä työttömien velvollisuutta hakea työtä, tai osoittaa aktiivisuuttaan ennalta määritellyin tavoin, ryhdyttiin jopa sanktioimaan. Tulokset perustulokokeilun osalta kuitenkin osoittavat, etteivät velvoitteet lisää työllisyyttä. Työvoiman ylitarjontatilanteessa, sen lisätarjonnan ei tulisikaan voida olettaa luovan enää lisäarvoa. Työnhaun velvoitteilla voi lähtökohtaisesti olettaa olevan tehoa vain työttömyyden alhaisella tasolla. 
4. Työsuhteen irtisanomiseen liittyvät heikennykset, työvoimapoliittisten toimien palkaton työvoima, sekä esitykset kannustinloukkujen purkamiseksi ja paikallisen sopimisen lisäämiseksi ovat myös työvoimaan kohdistuvia heikennyksiä työnantajien eduksi. Kannustinloukuista puhutaan yleisesti kun halutaan markkinoida enemmän tai vähemmän epäkurantteja työehtoja. Sen sijaan byrokratialoukut ovat olleet selkeä este lyhytkestoisten työsuhteiden solmimisille, niistä aiheutuvan työttömyysetuuden maksatuksen katkeamisen vuoksi ennakoimattomaksi ajaksi.

Kokonaisuutena arvioiden työllisyyspolitiikalla koko tämän vuosituhannen ajan on pyritty määrätietoisesti hillitsemään palkkainflaatiota, toisin sanoen työllisyyspolitiikan lähtökohtana ei ole ollut työttömyyden nujertaminen, vaan työvoimareservin työehtoihin kohdistuvat heikennykset. Tämä siitä huolimatta ettei heikennysten puuttuminen ole muodostunut esteeksi yli 2 miljoonan palkansaajan työllistymiselle. Heikennyksiä markkinoidaankin aktiivisesti palkkavaatimusten hillitsemiseksi. Lähtökohtaisesti yhteiskunnan ei tulisi lainkaan olla sopijaosapuolena työmarkkinoita koskevissa kiistoissa, sen enempää työntekijä- kuin työnantajapuolen edustajana. Yhteiskunnan tulisi pysyä työmarkkinajärjestöjen välisissä neuvotteluissa neutraalina, korkeintaan kiistaosapuolia sovittelevana tahona. Yhteiskunta kostuu yhtälailla työntekijöistä kuin työnantajista.

Työ on keskeinen hyvinvointitekijä. Se auttaa osallistumaan yhteiskuntaan täysipainoisemmin. Työllisyystilanne koostuu kysynnän ja tarjonnan välisten suhteiden markkinatilanteesta. Yhteiskunnan suhdetta työvoimaan voidaan kutsua koulutusmarkkinoiksi, joissa yhtäällä laadukkaalla koulutuksella tuotetaan työmarkkinoille sen kaipaamaa lisäarvoa, ja toisaalla koulutusten puutteellisuus saattaa heijastua työmarkkinoilla jopa ammattityövoimapulana. Yhteiskunnan suhdetta työllistäjiin voidaan puolestaan kutsua talousmarkkinoiksi, jossa kulutuskysyntä voi synnyttää yhtälailla työllisyyttä lisäävää talouskasvua kuin ajaa talouden työttömyyttä lisäävään taantumaan. Työmarkkinat taas kuvaavat työvoiman kysynnän ja työvoiman tarjonnan, eli työllistäjien ja työvoiman välistä suhdetta. Yhteiskunnan tulisi lisätä resursseja työvoiman ammatillisten valmiuksien (koulutusmarkkinat) ja työllistäjien toimintaedellytysten (talousmarkkinat) parantamiseksi. Se millaisessa tasapainossa koulutus- ja talousmarkkinat kulloinkin ovat, on vaikutusta työmarkkinoihin (alhainen työvoiman kysyntä, korkea työttömyys, ammattityövoimapula).

Mitä vastuullisemmin yhteiskunta hoitaa oman roolinsa, sitä enemmän työllisyydellä tuotetaan vaurautta, verotuloja, eläketurvaa ja ostovoimaa.

Vastuullinen työllisyydenhoito 

1. Tehostaa avoinna olevien työpaikkojen täyttöä
2. Lisää työvoiman kysyntää yhteiskunnan toimesta
3. Parantaa työvoimareservin ammatillisia valmiuksia
4. Minimoi palkattoman työvoiman määrää
5. Eliminoi työllistymiseen liittyviä byrokratialoukkuja

Yhteiskunnan roolin ei tulisi myöskään jäädä vain työmarkkinoiden ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, vaan riittävän tasapainon takaajaksi. Työllisyydenhoidossa tulisi myös ymmärtää että yksityisen sektorin kyky työllistää on rajallinen, ja että se kykenee työllistämään työhaluisista vain murto-osan. Työllisyyttä on mahdotonta saada kestävälle kasvu-uralle ilman julkisen sektorin vahvempaa roolia työllistäjänä, jo senkin takia, että elinvoimaiset kasvukeskukset rajoittuvat pitkälti eteläiseen Suomeen. Julkisen sektorin roolia työnantajana tulisikin kasvattaa suurten teemojen ympärille, kuten ilmastonmuutoksen torjunta (kasvisravinto, puurakentaminen, kiertotalous, jne..) tavalla, josta työllisyyden ohella julkiselle sektorille muodostuisi myös lisätulojen lähde. Valtion omistama kehitysyhtiö Vake Oy saattaisi olla varsin käyttökelpoinen työkalu juuri tähän kehitystehtävään. Se voisi pääomittaa yliopistojen, ammattikorkeakoulujen, ja tutkimuslaitosten kehitystyön ja patenttien ympärille synnytettävää liiketoimintaa. Myös valtion ja kuntien välille tulisi pyrkiä luomaan matalaan osaamiseen pohjautuvaa teollista toimintaa, kuntien vahvuudet kulloinkin huomioiden.

Työ on murroksessa. Nykyisiä työtehtäviä katoaa ja uusia syntyy. Automaatio syrjäyttää myös työvoimaa. Yhtälailla kuin työvoima voi osin koostua roboteista, voivat työllistäjät olla sekä yksityisen että julkisen sektorin toimijoita. Mitä pidemmälle automaatio, robotiikka, keinoäly ja digitalisaatio kehittyvät, sitä hämärämmäksi muodostuvat raja-alueet kone- ja ihmistyön tai yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Automaation lisääntyessä julkisen sektorin on kyettävä pysymään kehityksen kärjessä. Tarvittaviin muutoksiin on myös herättävä ajoissa. 

Entä jos valtio investoisi tehottomat yritystuet suoraan teollisuuteen?

Työ on keskeinen hyvinvointitekijä, koska se auttaa osallistumaan täysipainoisemmin yhteiskuntaan. Työpaikkoja ei ole kuitenkaan riittävästi tarjolla. Työvoimareservin koko tällä vuosikymmenellä on ollut ennätyskorkea sitten 1990-luvun laman. Vastattain tehdyn selvityksen mukaan työttömyyden on arvioitu aiheuttavan yhteiskunnalle yli 10 miljardin euron vuosittaiset menetykset. Suomi on potenut korkeaa työttömyyttä jo lähes sukupolven mittaisen ajan. 

Kroonistuessaan massatyöttömyys kasvattaa terveyseroja. Myös työvoimareservin ammatilliset valmiudet uhkaavat rapautua. Se näkyy osin jo siinä, että korkeasta työvoiman tarjonnasta huolimatta on samanaikaisesti toimialoja jotka potevat ammattityövoimapulaa. Leikkaukset ammatillisesta koulutuksesta pahentavat ongelmaa entisestään. Kansalaiskeskustelua valtion roolista työllistäjänä tulisi käydä aiempaa laajemmin, koska korkeasuhdanteesta huolimatta yksityinen sektori ei ole kyennyt työllistämään työkykyisiä työnhakijoita riittävästi. Kun talouskasvu päättyy työttömyys lisääntyy. Yhteiskunnalle olisi edullista tarjota työtä sosiaaliturvan sijaan.

Toimialoissa on runsaasti sellaisia, joissa myös valtio voisi käynnistää teollista liiketoimintaa yksin tai yhdessä potentiaalisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Teollisten toimialojen vahvuutena ovat työllistymisen lisäksi syntyvät liiketoimintatulot. Toimialoissa löytyy sekä nopeavaikutteisia että matalan osaamisen aloja.

Valtion tulolähteet ovat kaventuneet viime vuosina jatkuvien yksityistämisten seurauksena. Kun valtio myy omistusosuuttaan valtionyhtiöistä, luovuttaa se samalla myös päätösvaltaa. Kun valtion omistusosuus laskee tarpeeksi alas, tarkoittaa se käytännössä myös yhtiön kansainvälistymistä kiihtyvällä vauhdilla. Kansainvälistyminen on säännönmukaisesti vähentänyt työpaikkojen määrää Suomessa. Vertailussa 10 suomalaista pörssiyhtiötä työllistivät Suomessa vuosina 1996-1998 yhteensä 98 806 henkilöä, jolloin heidän osuutensa yhtiöiden koko työvoimasta oli vielä 46 prosenttia. 20 vuotta myöhemmin samat yhtiöt työllistivät Suomessa enää 32 507 henkilöä. Suomessa työllistyneiden osuus oli laskenut 13 prosenttiin. Yhtiöiden henkilöstömäärä oli kuitenkin kasvanut 20 vuoden aikana 39 647 henkilöllä. Usein työpaikat olivat siirtyneet halvemman työvoimakustannusten maihin kuten Venäjälle, Puolaan ja Aasiaan.

Valtion tulisi kantaa omistuksissaan yhteiskuntavastuuta työpaikkojen säilyttämiseksi Suomessa. Aivan viime aikoina myös hoiva-alalla on yksityistämisen nurja puoli havaittu. Ihmisten terveyttä ja hyvinvointia ylläpitävät alat eivät sovellu kvartaalitalousajatteluun. Valtio tarvitsee aiempaa vahvemmat hartiat kestävyysvajeen umpeenkuromiseksi. Vajeesta muodostuu haasteellisempi syntyvyyden syöksykierteen omaisen laskun takia, koska se merkitsee huoltosuhteen heikentymistä tulevaisuudessa. Valtio voi itse osallistua kestävyysvajeen korjaamiseen, lisäämällä sekä teollista liiketoimintaa että palvelutoimintaa. Yhteiskunnalle lisätyöpaikka on jo kolikon toinen puoli, ja toinen puoli muodostuu lisääntyneistä tulolähteistä.

Valtio on jakanut vuosittain mittavia tukia elinkeinotoimintaan. Tuet ovat pysyneet elinvoimaisina vahvan lobbauksen takia. Tuet ovat monilta osin olleet kiistanalaisia, koska samaan aikaan valtio on joutunut lisäämään nettolainanottoa. Toisin sanoen tukia on rahoitettu velkarahalla. Runsaskätisiä tukia on kritisoitu erityisesti tiukan talouskurin aikana, jolloin on tehty kipeitä leikkauksia, kohdistaen ne pääosin heikommassa asemassa oleviin kansalaisiin. Myös koulutuksesta on leikattu huomattavasti.

Tukiin tulisikin soveltaa seuraavia kriteereitä:

1. Kohdistuu vain muutostilanteeseen
2. Tulee sisältää työllistämis- ja tuotto-odotuksia
3. Ei kompensoi heikkoa kannattavuutta
4. Avustaa kriisitilanteissa vain erityistapauksessa
5. On väliaikainen toimenpide

Tukien käytöstä ja tehosta tulisi olla myös riittävää jälkiseurantaa. Jälkiseurannan puuttumista kuvaa esimerkiksi teollisuussähkön alennettu verokanta tilanteessa, jossa kotitalouksien ulkopuolinen sähkö on Eurostatin vertailussa jo Euroopan halvinta juuri Suomessa. Non-household electricity prices in the EU highest in Germany (EUR 0.15 per kWh) and lowest in Finland (EUR 0.07 per kWh) during the first half of 2018. Tukia on perusteltu myös työpaikkojen säilyttämisellä Suomessa, vaikka tukien saajien joukossa on suuryrityksiä, jotka ovat saneeranneet suomalaisesta työvoimasta jopa 80 prosenttia.

Vuosien 2010-2019 valtion tulo- ja menoarvioista poimitut  tiedot:

Pohjana tukien jaottamiselle, ja mitä tukia laskelmaan on poimittu, on käytetty Työ- ja elinkeinoministeriön virkamiesselvitystä.

• A=Pääosin energiaveroista koostuvia valtion alentamia verokantoja
• B=Suorat tuet ovat valtion suorittamia rahatilityksiä
• C=Valtion myöntämää rahoitusta ja rahoituksesta aiheutuneita tappioita
• D=Euroopan Unionin myöntämää rahoitusta
• E=Kohdat A-D yhteensä
• F=Maa-, metsä- ja kalataloudelle valtion suorittamia rahatilityksiä
• G=Euroopan Unionin myöntämää rahoitusosuutta
• H=Kohdat F-G yhteensä
• I=Kohdat E ja H yhteensä
• J=Valtionvelasta aiheutuneet kulut
• K=Valtion nettolainanotto

Vuosien 2020-2029 ”investoinnit tehottomilla tuilla” on poimittu vuosien 2010-2019 luvuista.

• L=Kohdista A,B,C ja F poimittujen tehottomien tukien yhteissumma
• M=Edellisen vuoden tuloksen Q siirto jatkoinvestointien rahoittamiseksi
• N=Investointeihin käytetty summa kyseisenä vuonna
• O=Investointien luomat työpaikat kyseisenä vuonna
• P=Investointien kerrannaisvaikutusten luomat työpaikat muilla toimialoillla
• Q=Tuotot liiketoiminnasta kyseisenä vuonna
• R=Palkansaajien ansioverotulot kyseisenä vuonna
• S=Palkansaajien eläketurva kyseisenä vuonna
• T=Palkansaajien ostovoima kyseisenä vuonna

Palkansaajien ostovoimassa, eläkertymässä ja ansioverossa ei ole huomioitu kerrannaisvaikutuksia.

Laskelma (A-K) osoittaa että valtio on tukenut yrityksiä 2010-luvulla yhteensä 43 miljardia euroa. Maataloutta valtio on tukenut runsaat 12 miljardia euroa. Yritystuet ovat ylittäneet valtion nettolainanoton vuodesta 2015 lukien, eli käänteisesti ilman yritystukia valtion talous olisi vuodesta 2015 lukien ollut ylijäämäistä.

Laskelman simuloitu osa (L-T) kuvaa kuinka paljon työpaikkoja tehottomilla tuilla voitaisiin luoda, jos valtio investoisi ne suoraan teollisuuteen ja palveluihin. Mikäli tuet pysyvät samalla tasolla 2020-luvullakin, voitaisiin investoinneilla luoda lähes 80 tuhatta työpaikkaa. Kerrannaisvaikutukset muille toimialoille olisivat runsaat 130 tuhatta työpaikkaa. Simuloinnissa kaikki liiketoiminnasta saadut tulot on ohjattu edelleen rahoittamaan jatkoinvestointeja. Kokonaisinvestoinnit nousisivat siten 55 miljardiin euroon, jotka tuottaisivat kerrannaisvaikutuksineen runsaat 200 tuhatta työpaikkaa. Yritystuet ovat tällä vuosikymmenellä vastikkeettomina lisänneet ainoastaan valtion nettolainanottoa 30 miljardia, aiheuttaen myös korkokuluja. Ministeriön oman virkamiesselvityksen mukaan jopa 90% tuista olisi tehottomia. Valtaosaa tuista on kutsuttu myös ympäristölle haitallisiksi.

Laskelman L-T kohdat perustuvat siis olettamaan, jossa yritys- ja maataloustuet  jatkuisivat 2020-luvulla samalla tavalla kuin 2010-luvulla. Simuloinnissa on vuoden 2010 tehottomilla tuilla rahoitettu vuoden 2020 investointeja, vuoden 2011 tehottomilla tuilla 2021 investointeja, jne…

Simuloinnin tarkoituksena on osoittaa kuinka tehottomien tukien uudelleen suuntaamisella valtio voi aidosti luoda uusia työpaikkoja. Alkuinvestoinneiksi on valittu sekä tulonmodostusta että työllisyyttä nopeavaikutteisesti lisääviä toimialoja, kuten kasvihuoneviljely, puurakentaminen alihankintoineen. Myöhempiä suurta pääomaa vaativia, pitkän aikavälin investointeja ovat kaivosteollisuus-, biotuote ja ydinenergia.

Simulointi ei voi lähtökohtaisestikaan olla kovin tarkkaa, ja se tuleekin ottaa vain suuntaa antavana. On kuitenkin aivan selvää, että jos valtio olisi investoinut 2010-luvulla 30 miljardia teollisuuteen, olisimme nähneet jo merkittävän määrän lisätyöpaikkoja ja lisätuloja valtion toimesta.

Vastuu on äänestäjällä

Valtion tulo- ja menoarvioista 2010-luvulta selviää kuinka paljon valtio on rahoittanut kiistanalaisia yritystukia. Valtaosaa tuista on luonnehdittu tehottomiksi, jopa ympäristölle haitallisiksi. Aivan tarkkaa lukua suorista tuista on vaikeaa saada, mutta 16 miljardin euron verran niitä kuitenkin löytyy. Välillisiä verotukia löytyy puolestaan 27 miljardia. 

Jos sekä välilliset että suorat tuet poistettaisiin valtion budjeteista, valtiontalous olisi vuodesta 2015 lukien ollut ylijäämäistä. Tukia on rahoitettu tällä vuosikymmenellä lisäämällä valtion nettolainanottoa 30 miljardia euroa, ja loput on katettu vuosien 2015-2018 laskennallisilla ylijäämillä. Valtio siis velkaantui vuosina 2015-2018 yksinomaan rahoittaakseen yritystukiin luettavat suorat tuet ja välilliset verotuet.

Päällimmäisiä syitä miksi tuet ovat olleet julkisuudessa kiistanalaisia, ovat liittyneet niiden tehottomuuteen ja vastikkeettomuuteen. Tukien vastapainoksi ei ole edellytetty työllisyys- tai tuotto-odotuksia. Tukia on perusteltu työpaikkojen säilyttämiseksi Suomessa, vaikka monet tukien suurimmista saajista ovat jo siirtäneet tuotantoa halvemman työvoimakustannusten maihin, onpa joku suuryrityksistä saneerannut suomalaista työvoimaa jopa 80%.

Tukia on myös perusteltu kilpailukyvyn säilyttämiseen liittyvillä tekijöillä. Teollisuuden, kasvihuoneiden ja konesalien alempi sähköverokanta on tuettu vuositasolla 600 miljoonalla eurolla, vaikka Eurostatin mukaan kotitalouksien ulkopuolinen sähkö on Suomessa jo Euroopan halvinta ja Saksassa kalleinta. ”Non-household electricity prices in the EU highest in Germany (EUR 0.15 per kWh) and lowest in Finland (EUR 0.07 per kWh) during the first half of 2018.”

Tukien vahva lobbaus on pitänyt ne elinvoimaisina, eikä tukien tarpeellisuuteen tai vastikkeellisuuteen ole siten liittynyt lainkaan jälkiseurantaa. Tukien moitittavuutta vähentäisi, mikäli ne rahoitettaisiin vain valtiontalouden ylijäämillä, eikä valtion tarvitsisi lisätä nettolainanottoa. Lähtökohta työpaikkojen ostamiseksi valtionvelkaa lisäämällä on kestämätön.

Mikäli valtio olisi tällä vuosikymmenellä vastaavasti investoinut 40 miljardia teollisuuteen, olisi se jo varovaisten arvioidenkin mukaan kyennyt luomaan runsaat 50 000 teollista työpaikkaa, jotka olisivat puolestaan luoneet vähintäänkin saman määrän työpaikkoja palveluihin. Työpaikka esimerkiksi kaivosteollisuudessa saattaa luoda jopa yli 6 työpaikkaa jatkojalostukseen. Investoinnit olisivat tuottaneet liiketoimintatuloja yli 4 miljardia euroa vuosittain, sekä palkansaajien ostovoimana, eläketurvana ja ansioveroina lähes yhtä paljon. 

Perustulokokeilu osoitti selkeästi, ettei työnhaun velvoitteilla sinällään kyetä työllistämään ihmisiä. Työllisyys lisääntyy aina talouskasvun aikana, ja työttömyys lisääntyy aina taantuman aikana. Aktivoimalla työvoimareserviä ei voida vaikuttaa talouskasvuun eikä taantumaan. Avoinna olevia työpaikkoja on täytetty vuosikymmeniä paremman elintason toivossa, eikä yhteiskunnan asettamien työnhaun velvoitteiden tai sanktioiden pelossa. Jos avoin työpaikka jää jostakin syystä täyttämättä, löytyvät syyt usein siitä, ettei tarvittavaa osaamista ole saatavilla, tai työehdoissa on jotakin korjaamisen varaa. Työllisyydenhoidossa tulisi kehittää työn ja opiskelun eri yhdistelmiä, joilla osa vaikeasti täytettäviä työpaikkoja voitaisiin täyttää.

Olisi toivottavaa, että perustulokokeilua jatkettaisiin, ja jatkokokeilussa selvitettäisiin työnhaun velvoitteiden asema perinpohjaisesti. Jos työnhaun velvoitteet poistettaisiin, jäisi työnvälitykselle aidosti aikaa kehittää palveluja juuri niitä haluaville. Työvoimareservissä on aina joukko, joiden työllistymisen esteet ovat haasteelliset tai jopa ylivoimaiset. Täystyöllisyyttä ei käytännössä voida saavuttaa.

Politiikkojen olisi sosiaaliturvaa uudistaessaan hyväksyttävä se tosiasia, ettei se lähtökohtaisesti ole työllisyydenhoidon työkalu sen enempää vastikkeellisena kuin vastikkeettomana. Perustulo on käytännössä kuitenkin vastikkeellisia malleja joustavampi, koska sen vahvuus on vakaudessa suunnitella ja kokeilla eri työllistymisvaihtoehtoja työttömyyden kohdatessa. Nykykäytännössä nämä vaihtoehdot ovat varsin rajalliset, ja usein puhutaankin byrokratialoukuista.

Mikäli työllisyyttä halutaan aidosti edistää, on valtion roolia työllistäjänä kasvatettava seuraavan 10-30 vuoden aikana, vähintään pohjoismaiselle tasolle. Tällä hetkellä se on lähes 5% muita Pohjoismaita alemmalla tasolla. Parhaiten tämä onnistuisi investoimalla teollisuuteen joko yksin tai yhdessä potentiaalisten yhteistyökumppanien kanssa. Teolliset työpaikat loisivat lisätyöpaikkoja palveluihin. Ilmastonmuutoksen torjunta jo yksistään voisi luoda merkittävän määrän teollisia työpaikkoja tulevaisuudessa.

Yhteiskunta tarvitsee lisää työpaikkoja ja valtio tarvitsee lisätuloja. Vastuu on äänestäjällä.

Empatiavaje pesii onnellisten maassa

Suomi on sijoittunut useissa hyvinvoinnin mittauksissa aivan kansainvälisen vertailun kärkimaihin. Hyvinvoinnin ulkoiset edellytykset eivät kuitenkaan tarkoita ihmisten kokemaa hyvinvointia. Syrjäytyminen, tai pikemmin yhteiskunnan syrjäyttävä vaikutus on tästä selvin osoitus. Myös syntyvyyden syöksykierteenomainen lasku muihin pohjoismaihin verrattuna on vakava oire kansakunnan huonovointisuudesta. Työttömyys on alati kasvava ongelma, jota talouskasvukaan ei ole kyennyt riittävästi suitsimaan. Tällä vuosikymmenellä lisääntynyt työttömyys, yhdessä huono-osaisiin kohdistuneiden leikkausten kanssa, on lisännyt eriarvoisuutta.

1950- ja 1960-luvuilla Suomen talous kasvoi ja valtio sai lisää verotuloja. Suomesta ryhdyttiin rakentamaan pohjoismaista hyvinvointivaltiota, jossa valtio pyrkii tasaamaan verotuksella ihmisten välisiä tuloeroja, ja takaamaan kaikille kansalaisille riittävän toimeentulon peruspalveluineen. Erityisesti 1960-luvulla tehtiin paljon uudistuksia, joista muodostui suomalaisen hyvinvointivaltion perusta:

• 1957-kansaneläke
• 1960-työttömyysturva
• 1962-työeläke
• 1964-sosiaaliturvatunnuksen käyttöönotto
• 1964-sairausvakuutus
• 1964-äitiyspäiväraha
• 1969-peruskoulu
• 1972-terveysasemat
• 1972-asumistuki
• 1973-päivähoito

Hyvinvointivaltiossa luokkaeroja tasoitetaan talous- ja budjettipolitiikan avulla, kansantuloa uudelleen jakamalla. Pyrkimyksenä on luoda talouskasvua tukeva sosiaalinen turvaverkko sairauden ja työttömyyden kohdatessa. Perusturvaa tarvitaan niin lapsuudesta aikuisuuteen kuin vanhemmuudesta vanhuuteen. Laajat julkiset palvelut edellyttävät verotuksen korkeaa progressiota, minkä johdosta hyväosaiset kokevat elättävänsä huono-osaisia, vaikka juuri laajat julkiset palvelut ovat juurisyinä miksi hyväosaisuutta ylipäätään esiintyy laajemmin. Niukat julkiset palvelut merkitsevät yhä matalaa keskipalkkaa monissa Itä-Euroopan maissa. Rakenteellisesti hyvinvointi kustantaa siten itsensä, koska ilman korkeaa verotusta ei olisi myöskään korkeita palkkoja.

Rationaalisesti ajateltuna yhteiskunnalle olisi edullista ylläpitää mahdollisimman osallistavaa kansantaloutta, joka pyrkii huomioimaan kansalaisten erilaiset resurssit ja lähtökohdat. Vastuullisesti hoidettuna huolenpito merkitsisi matalampaa työttömyyttä, sekä alhaisempia sosiaaliturvasta aiheutuvia kustannuksia. Ne puolestaan vähentäisivät tulonsiirtojen tarvetta, johtaen jopa alhaisempaan verotukseen. Tämä kaikki olisi mahdollista, jos kansakunnan yhteinen etu nähtäisiin ensisijaisena. Syitä jotka estävät näkemästä yhteistä hyvää voidaan nimittää empatiavajeeksi. Halutaan nähdä vain omat henkilökohtaiset tarpeet, kokonaishyödyn näkökulmaa sen suuremmin pohtimatta, olipa sen tarpeellisuutta perusteltu kuinka hyvin tahansa. Tästä esimerkkinä ovat korkeaa työttömyyttä ylläpitävät poliittiset arvovalinnat. Palkkainflaation pelossa työllisyystoimet eivät ole lähtökohtaisesti aitoja. Työvoiman runsasta ylitarjontaa kompensoidaan aktiivimallin kaltaisilla toimilla, jotka eivät lisää työvoiman kysyntää, vaan tähtäävät työvoiman lisätarjontaan. Ylitarjontatilanteessa lisätarjonta ei voi luoda enää lisäarvoa. Työvoimareserviin ei suhtauduta voimavarana, jonka avulla pyrittäisiin lisäämään talouskasvua, vaan se on pelkkä rasite, jota käytetään jopa tekosyynä hillitsemään palkkavaatimuksia. Empatiavaje estää siten puuttumasta työttömyyden juurisyihin, ruokkien korkeaa työttömyyttä.

Kun pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ryhdyttiin perustamaan 1960- ja 1970-luvuilla, jo todennäköisesti silloin siihen synnytettiin voimakkaita rakenteellisia valuvikoja, joiden korjaaminen jälkikäteen ei ole enää mahdollista. Keskeisimpiä valuvikoja ovat vastuuntunnon ja vastuunkannon – yhteisvastuun puute. Ulkoistamalla kansalaisten ensisijaiset tarpeet sosiaaliturvaksi, on samalla voitu ohittaa yksilölliset tarpeet, kapeuttaen siten myös kansalaisten omia mahdollisuuksia ylläpitää kaipaamaansa hyvinvointia. Tästä esimerkkinä voidaan pitää vanhusten hoivaan liittyviä ongelmia. Vanhempien elatusvelvollisuus oli aiemmin myös Suomen laissa. Se kuitenkin kumottiin hyvinvointivaltion arvoihin huonosti sopivana vuonna 1970. Vuodelta 1922 peräisin olevassa köyhäinhoitolaissa mainittiin seuraavasti: Kukin on tarvittaessa velvollinen kykynsä mukaan pitämään huolta vanhemmistaan.

Vanhusten ikääntyessä myös heidän hoivan tarpeensa kasvaa. Aiemmin he kuuluivat osaksi ydinperhettä – isovanhemmat – vanhemmat – lapset, mutta osin jo kaupungistumisen myötä, myös ydinperheet pirstaloituivat. Kaupungistuminen on johtanut myös siihen, että yksinäisyys on entisestään syventynyt. On mahdollista, että kuolema kerrostalossa havaitaan vasta asunnosta kantautuvan hajun perusteella, kun siitä on jo muodostunut yhteisölle vakava esteettinen haitta. Nykyään on jo hyvin epätavanomaista, että isovanhemmat kuuluvat ydinperheeseen. Useat heistä ovat ensin kotihoidon, ja myöhemmin joko julkisen tai yksityisen ympärivuorokautisen hoivapalvelun asiakkaina. On hyvin yleistä, että vanhukset potevat yksinäisyyttä. Vastuuntunto ja vastuunkanto on siten ulkoistettu tavalla, jossa kansalaisten subjektiivinen hyvinvointi on hyvin kyseenalaista.

1990-luvun alussa Suomi ajautui suureen talouslamaan, jolloin työttömyys kasvoi merkittävästi ja valtio joutui turvautumaan velanottoon. Laman aikana hyvinvointivaltion palveluita ryhdyttiin leikkaamaan. Laman jälkeen suomalaiset ovat olleet eri mieltä siitä, millainen suomalaisen hyvinvointivaltion pitäisi tulevaisuudessa olla. Poliittinen vasemmisto on puolustanut pohjoismaista hyvinvointivaltiota, jossa valtiolla ja kunnilla on suuri rooli. Poliittinen oikeisto on taas halunnut pienentää valtion ja kuntien roolia, vähentäen tulonsiirtoja, ja siirtäen palveluita enemmän yksityisten yritysten vastuulle. 2000-luvulla suomalainen yhteiskunta onkin muuttunut poliittisen oikeiston haluamaan suuntaan. Verotusta on kevennetty, valtion ja kuntien tarjoamia palveluja on leikattu, siirtäen niitä yksityisten yritysten hoidettaviksi.

Erityisesti 2010-luvulla empatiavaje näyttäytyy politiikassa julkisten palvelujen, jopa infran yksityistämisenä, valtion omistusten myyntinä, huono-osaisiin kohdistuvina leikkauksina, ja tehottomien yritystukien rahoittamisena valtionvelkaa lisäämällä. Yritystukia on perusteltu työpaikkojen säilyttämisellä Suomessa, siitä huolimatta, että suuryhtiöt ovat jo kauan sitten siirtäneet valtaosan tuotannostaan halvemman työvoimakustannusten maihin. Aidot työllisyystoimet loistavat poissaolollaan, ja se näkyy myös siinä, että työvoimareservin koko korkeasuhdanteesta huolimatta sijoittuu yhä 400-500 tuhannen henkilön välimaastoon. Niukkuutta julistavat eniten ne tahot, jotka eivät ole itse sen kohteina. Yhteiskunnan huolenpito, silloin kun sitä kipeimmin tarvittaisiin, ei empatiavajeesta johtuen käytännössä toteudu.

Tarpeettomia tulonsiirtoja

Usein kritisoidaan hyvinvoinnin kustannuksia ja niihin kytkeytyviä tulonsiirtoja. Hyväosaiset kokevat elättävänsä huono-osaisia syyttä. Hyväosaisten mielestä huono-osaiset eivät edes yritä parantaa omaa tilannettaan.

Laajat julkiset palvelut eivät synny tyhjästä. Ne on päätetty rahoittaa verotuloilla, ja että se ylipäänsä olisi mahdollista näin pienelle kansakunnalle, on verotuksen progression oltava korkea. Verotuksen korkea progressio on puolestaan johtanut myös entistä korkeampiin palkkavaatimuksiin. Parhaiten tämän eron havaitsee vertaamalla keskipalkkoja entisen Neuvostoliiton maihin. Niukat julkiset palvelut näkyvät alhaisina keskipalkkoina. Kun sekä palkat että verot ovat korkeita, hyväosaiset haluaisivat säilyttää vain korkeat palkat. Ei siis ymmärretä riittävästi ettei ilman yhtä ole myöskään toista.

Valtion tilaamassa selvityksessä ”Työttömyyden laajat kustannukset yhteiskunnalle” koko kansantalouden tasolla arvioituna työttömyyden laajat kustannukset vuonna 2016 olivat 10,8 miljardia euroa. 

Työttömyysturvan ja työvoimapalvelujen osuus näistä kustannuksista oli 5,6 miljardia euroa. Työttömien arvioitu osuus toimeentulotuesta ja asumistuesta oli 1,1 miljardia. Verotulojen ja työttömyysvakuutusmaksujen menetys oli 4,1 miljardia. Laskelmien mukaan keskimääräisen työttömän saamat tulonsiirrot ovat noin 6 000 euroa hänen maksamiaan veroja suuremmat vuositasolla. Työttömyys- ja työllisyystilanteiden nettoverojen erotus on reilut 12 000 euroa.

Työnhakuongelmissa kamppailee 400-500 tuhatta työnhakijaa. Heistä ainakin puolet ottaisi vastaan työn samoilla työehdoilla kuin millä yli 2 miljoonaa palkansaajaa on jo työllistynyt. 

Herää kysymys miksi yhteiskunta ei halua nähdä työvoimareservin potentiaalia, ja tukea 200 tuhannen henkilön työllistymistä poliittisin arvovalinnoin, työllisyystoimin jotka edistäisivät uusien, mieluusti teollisten, työpaikkojen luomista. Lisääntyvät työpaikat vähentäisivät työttömyydestä aiheutuvia laajoja kustannuksia yhteiskunnalle, sekä hyväosaisilta tapahtuvia tulonsiirtoja.

Tulonsiirrot joita tällä vuosikymmenellä on tehty laajasti, ovat ympäristölle haitalliset tuet. Yritystuista on ministeriön oman virkamiesselvityksen mukaan tehottomia jopa 90%. Valtion tulo- ja menoarvioiden pohjalta yritystuet ovat 2010-luvulla peräti 43 miljardia euroa, joista tehottomien tukien osuus lähes 40 miljardia euroa. Yritystukia on rahoitettu lisäämällä valtionvelkaa.

Voi vain arvailla kuinka monta työpaikkaa valtio olisi voinut perustaa valtionyhtiöiden kautta 40 miljardilla eurolla tällä vuosikymmenellä.

Nämä jos mitkä ovat tulonsiirtoja.

Aktiivimallista passiivimalliin

Työnhaun ongelmissa kamppailevien henkilöiden määrä sijoittuu 400-500 tuhannen välimaastoon (työttömät, piilotyöttömät ja palveluissa olevat).

Talouskasvu 2016-2018 on lisännyt palkansaajien työllisyyttä noin 100 tuhannella hengellä, mutta vastaavasti vuosittaisten työtuntien määrä on pudonnut 10 tunnilla, siitäkin huolimatta että Kikyn piti lisätä vuosittaista työaikaa 24 tunnilla 2017-2018. Talouskasvun ohella osa-aikatyön lisääntyminen selittäneekin osan työllisyyden lisääntymisestä ja vuosittaisen työajan laskevasta suunnasta.

Tavoitteena tasapaino

Työllisyyttä ja työttömyyttä sääteleviä tekijöitä ovat sekä työvoiman kysyntä, että työvoiman tarjonta. Kun kysyntä ja tarjonta ovat lähellä toisiaan, on myös työllisyydenhoidossa saavutettu tasapainotila. Lisääntyvä työvoiman kysyntä siis vähentää korkeaa työttömyyttä ja lisääntyvä työvoiman tarjonta vähentää vastaavasti työvoimapulaa.

Pääsääntöisesti työmarkkinoilla on työvoiman ylitarjontaa, mutta siitä huolimatta jotkin toimialat voivat samalla ajautua myös ammattityövoimapulaan. Talouskasvu saattaa lisätä hyödykkeiden kysyntää tavalla joka johtaa yrityksiä äkillisiin rekrytointiongelmiin. Mikäli rekrytointiongelmat koskettavat toimialaa laajemminkin, tulisi pohtia sekä ammattiyövoimapulaan johtaneita syitä, että niiden ratkaisuyrityksiä. 

Ammattityövoimapulaa potevien alojen määrä on kasvanut tasaisesti viime vuosina. Myös pitkään jatkunut korkea työttömyys on väistämättä vaikuttanut heikentävästi työnhakijoiden ammatillisiin valmiuksiin. Yhtä lailla työvoimapoliittiset toimet ja opiskeluharjoittelut ovat saattaneet luoda joillekin toimialoille suhteettoman suuren palkattoman työvoiman. Toimialalla tapahtuneilla muutoksilla voi siten olla heijastevaikutuksia palkansaajien työehtoihin ja toimialan yleiseen vetovoimaisuuteen.

Aktiivimallista passiivimalliin

Vuonna 2018 otettiin käyttöön aktiivimalli pyrkimyksenä tehostaa työnhakua. Työnhaun velvoitteilla on jo pitkät perinteet, vaikka ne eivät sinällään kykene hillitsemään työttömyyden kasvua talouskasvun ulkopuolella. Taantumassa työttömyys säännönmukaisesti lisääntyy. Aktiivimalli ei luo työmarkkinoille lisäarvoa, koska se ei pyri lisäämään työvoiman kysyntää, vaan yrittää pikemminkin ratkaista ongelmaa jota ei ole. Syystäkin sitä on kutsuttu naamioiduksi leikkuriksi.

Työnhaun velvoitteilla ei voida alentaa työttömyyttä jos perussyynä on työvoiman liian alhainen kysyntä. Työvoiman ylitarjontatilanteessa sen lisätarjonta ei voi enää luoda lisäarvoa.

Juurisyitä, miksi työvoiman kysyntä on Suomessa liian alhaista, on useita:

1. Geopoliittinen sijainti ja etäisyydet heikentävät kilpailukykyä
2. Talous on suhdanneherkkää, koska lähes puolet BKT:stä koostuu viennistä 
3. Poliittinen ilmasto ei tue yritysten kasvua riittävästi
4. Työllisyyspolitiikka ei edes yritä lisätä työvoiman kysyntää
5. Valtion roolia työllistäjänä ei tunnisteta riittävästi

Työttömyyden torjuntaan kannattaisikin kokeilla riisuttua perustuloa, passiivimallia, yksinkertaisesti poistamalla työnhaun velvoitteet aina kolmen kuukauden jaksoissa eteenpäin. Kokeilua jatkettaisiin mikäli työpaikkoja ei jäisi merkittävästi täyttämättä. 

Samalla saataisiin luotettavaa tutkimustietoa työnhaun velvoitteiden asemasta sekä yksilötasolla että kansantaloudellisesti. Tutkimustietoa tarvitaan arvioitaessa perustulon vaikutuksia työllisyydenhoitoon.